Uutinen

Hei kaikki, jotka olette seuranneet puolisoni Mr Rainfoldin kirjallisuusblogia. Kirjallisuus, kirjat ja lukeminen ovat olleet meidän yhteinen harrastuksemme ja jopa intohimo. Lauantaina elämä sai uuden käänteen, kun puolisoni kuoli käsivarsilleni hänelle rakkaimmassa paikassa, kesämökillä Lapin yöttömässä yössä. Kiitokset kaikille rakkaani ajatuksia seuranneille.

Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Suomentanut: Anna-Liisa Sohlberg

Sivumäärä: 270

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1944

Tunnemaailman tuholainen. Ranskalaisessa kirjallisuudessa ainakin itselleni on tullut tutuksi melko omituiset kirjailijat, jotka viihtyvät ihmisten pään sisällä ja tekevät kaikenlaisia psykologisia kirjallisuustaiteellisia maalauksia. Luin jo tuossa aiemmin Francois Mauriacin Pyhän suudelman, joka oli muistaakseni oivallinen (joskin inhorealistinen) kuvaus täydellisen epäonnistuneesta suhteesta ja avioliitosta. Koska löysin tämän Täydellisyyden kudoksen jokunen aika sitten kierrätyksestä, päätin lukea sen tässä heinäkuun kynnyksellä. Näitä kirjavanhuksia näkee silloin tällöin kulkumassa ja yleensä ne ostankin, erityisesti jos hinta on esim. vain 0,20€. Francois Mauriac on siis näitä kenties vähemmän tunnettuja nobelisteja. Hänen tuotantoa on suomennettu muutaman teoksen verran ja useimmat painokset ovat vanhoja.

Täydellisyyden kudos on 1900-luvun alkuun sijoittuva kertomus vaikealuonteisesta naisesta ja hänen kärsivästä lähipiiristään. Brigitte Pian on paremmista piireistä lähtöisin oleva katolinen vanhapiikamainen äidintekele, joka piinaa kahta lapsipuoltaan ylitsepursuavan hurskauden ja tunneköyhyyden varjossa. Naisessa on pelottavaa ja jopa outoa kiihkomielisyyttä, jonka tuhoisan vaikutuksen hedelmiä lukija saa "viihdyttävästi" lukea melkein kolmesataa sivua. Vaikka naisen toiminta onkin omalla tavallaan persoonallista, löytyy siitä jotain aikaan ja paikkaan sitoutumatonta stereotyyppisyyttä.

Ennen pitkää alkavat Brigitten kulissit rakoilla ja hänen tunnemaailmansa tervehtyä. Tämä taas hämmentää kohdetta itseään. Voiko paatunut ihminen löytää jostain syvältä sisältään tunteen, jota ei ole ainakaan näennäisesti ollut koskaan olemassa. Voiko kyynisimpäänkin noidansydämeen kätkeytyä rakkaudensiemen? Useinhan kuitenkin lopulta kaikki hyvä tapahtuu liian myöhään.

Mauriacin luoma Brigitte-hahmo yrittää kutoa itselleen farisealaista villapaitaa, tässä kuitenkaan onnistumatta. Kun saa muutaman ehjän silmän aikaiseksi, purkautuvat ne pian ja muutama lisääkin. Pakko myöntää että Mauriac osaa herkutella ihmisten alhaisimmillakin tunteilla kiitettävästi ja karikatyyriin asti ulottuva häijyyden psykologinen moniulotteisuus kokee jopa jonkinlaisen kumulaation. Keskeisimpiä teemoja ovatkin kateus, omahyväisyys, vallanhimo ja toisen alistaminen.

Kirjoitustyyliltään Francois Mauriac muistuttaa aiemmin lukemiani ranskalaisia kirjailijoita, esim. Martin du Gardia, ja Romain Rollandia. Sen sijaan sisällöllisesti enemmän Victor Hugoa ja Marcel Proustia. Kaikesta huolimatta en oikein ollut sinut kirjan kanssa. Jotain itseäni stimuloivaa teksteistä puuttui, joten nähtävästi yksi paha noita ei vielä hyvää kirjaa tee. Ei tämä surkea ollut, mutta vähän väljähtänyt ja aikansa elänyt.

Alistair MacLean - Navaronen haukat

Suomentanut: Timo Martin

Sivumäärä: 265

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 5.painos - 1968

Schmeisserit laulamaan. Päätin pitkästä aikaa palata poikavuosien lukemiston pariin ja tarttua Alistair MacLeanin kirjaan. Olen muutamia näitäkin lukenut, mutta en millään muista luinko tämänkin jo aikoinani. Ainakin Saattue Muurmanskiin ja Karhusaari ovat tuttuja, jotka muistan lukeneeni. MacLeanin kirjat ovat pullollaan seikkailua ja henkeäsalpaavaa vauhtia, joka pitää otteessaan loppuun asti. Näitä kirjoja on siirretty aikoinaan myös valkokankaalle ja muistaakseni ne olivat myös ihan kelvollisia. Suosikkejani niistä on ehdottomasti Kotkat kuuntelevat ja nämä Navaronet. Kirjailija palveli toisen maailmansodan aikana brittien laivastossa ja hyödynsi sotakokemuksiaan kirjoissa. Koska MacLeanin kirjoittajanlahjat olivat myös ilmeiset, niin lopputuloksena syntyi tukku uskottavia ja arvostettavia sotakirjoja. Ilmeisesti herra MacLeanilla oli myös raskaita harrastuksia, koska hän kuoli vain 64 vuotiaana. Päätin siis lukea tämän Navaronen haukat ja palata taas sotakirjojen pariin.

Navaronen haukat sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja Jugoslaviaan, jossa partisaanit käyvät epätoivoista mutta väkipäistä taistelua saksalasia vastaan. Länsiliittoutuneiden (lähinnä amerikkalaisten ja englantilaisten) värväämä pieni iskujoukko saa salaperäisen tehtävän Bosniaan, jonka ainakin näennäisenä tarkoituksena on pelastaa motitettu sikäläinen vastarinta divisioona. Edellisestä tehtävästä väsyneet miehet lähtevät sopivasti nuristen, mutta velvollisuutensa tuntien jo lähtökohtaisestikin itsemurhalta vaikuttavaan tehtävään.

Navaronen haukat on jatko-osa Navaronen tykeille ja on luettavissa myös omana itsenäisenä tarinanaan. Keskeiset sankarit ovat siis tuttuja jo aiemmalta ajalta, mutta silti jaksavat täräyttää mukavasti toimintaa kehiin. Musitan katsoneeni tämän elokuvana aiemmin ja ainakin jonkinverran huomasin eroavaisuuksia. Esimerkiksi sillan räjäytystekniikassa ja keskeisten hahmojen painotuksissa. MacLeanin kirjoitustyyli on varsin yksinkertaista ja toisaalta toimivaa, joten en ihmettele että se on kirvoittanut useiden elokuvien tuottamiseen. Hänen toteava ja koruton tapa rakentaa tarinaa ja juonta kuljettaa lukijaa reipasta tahtia kohti (helposti ennakoitavaa) loppua.  

Vastaavanlainen työkalu "schmeisser" laitetaan tarinassa usein laulamaan (kuva wikipedia).

Pureututmatta suuremmin juoneen ja henkilöhahmoihin, voi todeta kirjan olevan sopivaa kesälukemista. Jostain syystä sotakirjat (vaikkakin ovat rankkoja aiheiltaan) ovat melko leppoisaa luettavaa, varsinkin jos ne ovat rakentuneet seikkailuhenkisesti. Itse alan usein etsiä asiavirheitä, joka on sinällään typerää koska nämä ovat usein sekoitus faktaa ja fiktiota. Mielestäni Navaronen haukat on legendaarinen sotakirja, joka on ehkä jo hieman "vanhanaikaista" luettavaa. Silti jaksan näitäkin (näköjään) yhä lukea. Toisaalta aika moni on jo nämä lukenutkin, joten ei muuta kun uudelle kierrokselle.

E. L. Doctorow - Vesilaitos

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 292

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1996

Rutkasti älyä ja ripaus hulluutta. Päätin sujauttaa lukemista mukaan mökkireissulle. Usein olen ottanut matkaan jotain perin amerikkalaista, ja niin kävi nytkin. Koska hyllyssäni on pari E. L. Doctorowia, ajattelin että tämän hetki on tällä kertaa. Doctorow on pitkän linjan kirjailija, tosin harvakseltaan julkaissut. Hän on julkaissut n. pari kirjaa kymmeneen vuoteen, joten teoksia on kertynyt hieman toistakymmentä. Kirjailija on varsin palkittu ja suosittu, joten odotukseni Vesilaitoksen suhteen olivat korkealla.

Vesilaitos sijoittuu Amerikan sisällissodan jälkimaininkeihin ja New Yorkiin, jossa toimittaja McIlvane yrittää selvitellä Pembertonin perheen sotkuja. Nuorempi Pemberton on oivaltanut että hänen lurjusmainen kuolleeksi luultu keinottelija-isä onkin elossa. Pian poika Martin katoaa ja McIlvnane alottaa melko sekavaksi osoittautuvan urakkansa, jossa kaivetaan New Yorkin pohjamudatkin perusteellisesti. Tarina vilisee omituisia tapahtumia ja ihmisiä, joihin ei lukijana oikein pääse sisälle. Poliisipäällikkö Donne on kovilla linjoilla ja pyrkii virkavallan edustajana osoittamaan kaapinpaikan, kovempiakin otteita käyttäen.

Vesilaitoksen mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti lahjakas lääkäri Sartorius, joka on venyttänyt etiikkaa ja moraalia tieteen nimissä. Mies on eittämättä multitalentti ja erittäin potentiaalinen keksijä lääketieteen saralla. Hänen toimiaan ei kuitenkaan katsella pelkästään hyvällä, varsinkin kun hän on katkaissut ylimielisyyttään välinsä muuhun lääkärikuntaan. Sartorius on myös ylempi upseeri ja sotasankari, joten hän on kehittänyt paljon kenttäkelpoisia hoitomenetelmiä. Sen vuoksi häneen kohdistuu myös paljon kollegiaalista kateutta. Sartoriuksen osa ei lopulta ole mairitteleva, joskin monet muutkin nerot (jo aiemminkin) ovat jakaneet likimain saman kohtalon.

Vesilaitos oli itselleni kaikesta huolimatta pettymys. Doctorowin tapa kirjoittaa on jotenkin verkkaista ja eksyy hetkittäin harhapoluille. Itselläni oli huomattavia keskittymisongelmia kirjan suhteen. Voi olla että en ollut itsekään parhaimmillani, mutta tarina ei ollut tarpeeksi stimuloiva ja puhutteleva. Vaikka Vesilaitos käsitteleekin tärkeitä teemoja kuten tieteen etiikka ja Yhdysvaltojen lähihistoria, en voi kehua lukukokemusta. Oikeastaan kirjasta bloggaaminenkin tuntui hankalalta, kun en oikein löytänyt sopivia särmiä. Toki ymmärrän että Doctorow on laatukirjailija ja kenties yksi tärkeimpiä yhä eläviä amerikkalaiskirjailijoita. Mutta minkäs teet. Taidan silti antaa hänelle vielä toisen mahdollisuuden, ehkäpä jo ensivuoden puolella.

Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Suomentanut: Tuula Saarikoski

Sivumäärä: 192

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1988

Lihallisen rakkauden kilpajuoksua. Alberto Moravia (1907-1990) on yksi luetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Ne ovat usein eroottisesti sävyttyneitä ja jonkin verran myös kantaaottavia. Hänen kirjoituksiaan on päätynyt myös valkokankaalle mm. Jean-Luc Godardin ja Vittorio De Sican toimesta. Jostain syystä en ole aiemmin tarttunut Moravian kirjoihin, vaikka niitä omaankin hyllyyn on muutama päätynyt. Nyt kuitenkin päätin lukea tämän Sivustakatsojan.

Sivustakatsojan teema on jo lähtökohtaisestikin varsin mehukas. Kysymyksessä on 35 vuotiaan miehen ja hänen isänsä taistelu rakkauden rintamalla samasta naisesta. Nuorimies (Dodo kutsumanimeltään) on mennyt naimisiin Silvian kanssa, mutta asuu silti saman katon alla vanhan isänsä kanssa. Nuori morsian ei ole mielissään ratkaisusta, mutta nielee kaiken sisälleen. Samaan aikaan vanhaherra on joutunut kolariin ja sairasvuoteeseen, joten nuoret joutuvat väkisinkin "isää" hoitamaan. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin Dodo on suunnitellut, vaan hieman yllättäen päin metsää. 

Isä ja poika ovat kumpikin professoreita eri tieteenaloilla, mutta silti he eivät ymmärrä toisiaan. Isä on raudan lujasti luonnontieteiden linjoilla ja etsii selitystä vain konkreettisille fysiikan asioille. Poika taas on ranskankielen ja kirjallisuuden lumoissa ja on käynyt läpi "hipahtavat" kapinalliset kasvuvaiheensa, löytäen lopulta paikan yhteiskunnassa.  Jotenkin he ovat löytäneet toisensa isän kolarin jälkeen ja on tapahtuntut lähentymistä. Kuitenkin vanhat asiat hiertävät kenties liian paljon ja esiin nousee myös seksuaalisiakin vivahteita.

Dodo on pannut merkille isänsä viriiliyden ja huolettomuuden. Isällä kun on suuri "vehje" ja ilmeisesti hän myös empimättä käyttää sitä, kun taas poika itse ei oikein osaa tarttua asiaan "ryhdikkäästi". Jossain vaiheessa vaimo tästä huomauttaakin. Liikaa silittelyä, eikä kunnon retuutusta. Salasuhde pysyy pitkään sellaisena ja vasta varsin myöhään eräs hoitaja-apulainen herättää Dodon todellisuuteen. Avioliitto uhkaa ajautua karille ja kolmiodraaman osapuolet joutuvat itse kukin ajattelemaan asioita tahoillaan.

Alberto Moravia virittää lukijan taajuudelle, jossa uteliaisuus, myötähäpeä ja odotus vuorottelevat sopusoinnussa. Taas kerran jouduin antamaan tilaa kirjailijan taiteeliselle vapaudelle, koska törmäsin muutamiin hieman omituisiin ja käytännössä jopa rikollisiin teemoihin. Dodolla on nimittäin jonkinlainen kierolta vaikuttava kirjallinen fantasia, johon liittyy "neekerinainen" ja pedofilia. Onneksi tämä tapahtuu kuitenkin vain haaveilun tasolla (kaiketi symbolista) ja liittyy hänen kiinnostukseensa voyerismia ja skopofiliaa kohtaan. Todelliset tirkistelyt lienevät luvallisia, joskin arvelluttavia.

Sivustakatsoja on tavallaan helppoakin luettavaa, mutta taas kerran uskon siinä piilevän rinnakkaismerkityksiä. Tarinan tasolla, niin kuin asian ymmärrän on kuitenkin päälimmäisinä teemoina itsenäistyminen, luottamus ja sen menettäminen, läheiset ihmissuhteet ja niiden kompleksisuus, sekä kokemuksen kautta kasvaminen. Vaikka erotiikkaa ja jopa pornoakin on kirjassa merkittävässä määrin, ei se ainakaan itseäni häiritse. Alberto Moravia osaa kirjoittaa aikuiselle (ja vain aikuiselle) lukijalle uskottavaa tarinaa, jossa on kosolti välimerellistä tunnetta ja temperamenttia. Kyllähän tämä ehdottomasti posahtaa "taidekirjojen" ryhmään, joita itsekin jaksan silloin tällöin lukea. Jos olet rohkea ja avaramielinen, saattaa tämä kirja piristää kummasti iltaasi.

Kirjasta on arvio myös Oksan hyllyltä blogissa.

Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Gao Xingjian - Vaarin onkivapa

Suomentanut: Riina Vuokko

Sivumäärä: 375

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Ohitse kiitävä elämäni. Gao Xingjian on kiinalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000. Hän on melko moderniotteinen ja tuulettanut kiinalaista kirjallisuusgenreä. Gaon käskettiin tuhota kirjoituksensa kulttuurivallankumouksen pyörteissä, joten hänen julkaistun tuotantonsa alku ajoittuu vasta 70-luvun lopulle. Pian 80-luvulla hän muutti Ranskaan ja jätti pysyvästi synnyinmaansa.  Kirjailijan tuotantoa on suomennettu kolmen teoksen verran ja päätin lukea tämän omasta hyllystä löytyvän kirjan Vaarin onkivapa.

Vaarin onkivapa sisältää kattavan kokoelman novelleja, jotka on kirjoitettu 80-luvun aikana. Nämä 17 novellia ovat toisistaan täysin erillisiä, mutta tunnelmiltaan ja teemoiltaan yllättävän samansuuntaisia. Lisäksi kirja sisältää kirjailijan loppusanat, joissa hän pitkälti sanoutuu irti omien kirjoitusten vastuupuolesta. Toisin sanoen Gao jättää vastuun sisällöstä lukijalle ja hänen tulkinnalleen.

Gao Xingjianin novellit tutustuttavat lukijan ihmisten elämään muistojen, sekä parhaillaan elettävän elämän kautta. Parhaiten mieleen jäävissä novelleissa eri ihmiset muistelevat haikaillen nuoruuttaan, ihmissuhteita ja ohi menneitä mahdollisuuksia. Aika on ikäänkuin virrannut ohitse ja jättänyt jonkinlaisen tyhjyyden tai ainakin eräänlaisen aukon elämään. Mitä jos olisin valinnut toisin, ja olisiko kaikki nyt ehkä  paremmin? Miksi asiat tapahtuivat niin kuin tapahtuivat? Tuntuu siltä että pienillä asioilla ja tapahtumilla on suuret ja kumuloituvat vaikutukset(jopa kohtalokkaat). Eikä vähiten sattumusten kautta. Toisaalta epäilys siitä että onkohan muistot ylipäätään oikeanlaiset ja ovatko ne ehkä jotenkin kultautuneet tai saaneet ainakin kohtalokkaamman sävyn. Voivatko muistot ylipäätän kadota? Vaarin Onkivapa -kokoelman teemat liikkuvat elämänkaaren, ihmisyyden, rakkauden, pettymyksen ja hauraiden muistojen liepeillä. Herkin askelin ja hennoin jaloin. Konkreettisimmin tämän kokee pidemmässä novellissa Huadou, jossa mies kokee elämänsä syvimmän merkityksen kadonneen hukatun rakkauden myötä. Hän siirtää vastuuta myös naiselle, joka ei osannut virittää pettynyttä kertojaa oikeaan aikaan oikeille taajuuksille. Näin ollen mies on suorittanut pitkälti oman elämänsä.

Tässä hienovireisessä kokelmassa kirjoituksia huomaa helposti keski-ikäistyneen ja kenties kriisiä potevan kirjailijan jopa haikailevan sävyn. Nämä voimakkaitakin tunnessävyjä sisältävät tarinat eivät jätä lukijaansa kylmäksi. Vaikka tarinat eivät sisällä mitään huimia juonikuvioita, kulkevat ne silti viihdyttävästi eteenpäin ja tajoavat seesteisiä lukuhetkiä. Taakse jäänyt aikakin tuntuu ainakin hetkeksi pysähtyvän. Nämä tarinat voi lukea sivu kerrallaan ja mietiskellen. Hetkittäin voi saavuttaa jopa epätodellisia ja utuisia tunnelmia. Vaivattomasti luettavaa ja sisäistettävää tekstiä, joka jättää varaa tulkinnalle. Tämä saattaa olla tyylillisesti kuitenkin kaksiteräinen miekka, jos lukija kaipaa jännitystä ja vauhtia. Itse ainakin tästä pidin. Ehkä luen vielä lisää.

Stephen King - Tohtori Uni

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2014

Kuolemattomuuskin on työlästä. Pitkän linjan kirjailija Stephen King on julkaissut kauhukirjallisuutta jo 70-luvulta lähtien ja ollut varsin tuottelias. Hänen tahtinsa on ollut ajoittain niinkin kovaa, että on tämän vuoksi julkaissut myös salanimellä. Tähän mittavaan tuotantoon mahtuu muutamia todellisia nykykirjallisuuden kauhuklassikoita. Näistä mainittakoon Uinu uinu lemmikkini, Carrie, Painajainen ja Se. Mielestäni kuitenkin kaikista tärkein Kingin kirjoista on Hohto, joka julkaistiin englanninkielisenä jo vuonna 1977. Tässä vaikuttavassa kirjassa on kauhua, jännitystä, psykologiaa ja paljon muutakin. Kirjasta tehtiin aikoinaan myös ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva, jota tähditti hullunkatseinen Jack Nicholson. Itse muistelen lukeneeni Hohdon joskus 80-luvun lopussa, joten pitää pinnistellä kun yrittää muistella edes hitusia sen tapahtumista. Tätä sotkee myös katsomani elokuva, joka ei muistaakseni ihan samanlaisia vaikutelmia tarjonnut. Stephen King kertoo Tohtori Unen saatteessa ihmisten kyselleen paljon mitä Danny "Dan" Torrancelle myöhemmin tapahtui. Niinpä kirjailija päätti antaa kysymykseen vastauksen ja kirjoitti Tohtori Unen. Päätin siis lukea tämän Hohdon jatko-osan, joka on siis yksi uusimmista King -kirjoista.

Vuodet ovat vierineet ja hotelli Overlook on vain pahan unen tapainen muisto, joka kummittelee silloin tällöin Danny Torrancen mielessä. Danny on kasvanut aikuiseksi ja alkanut seurata elämäntavoillaan isänsä Jack Torrancen jalanjälkiä. Humalanhuuruiset illanvietot ja aamut jolloin herää muistamattomana, kuhmuilla ja verissäpäin naisten luota. Dannyn on yrittänyt kovasti dempata ryyppäämällä ahdistavaa lahjaa (hohtoa), joka ei kuitenkaan mihinkään täysin katoa. Kuitenkin eräs edellämainitun kaltainen aamu saa Dannyn kääntämään suuntansa elämässä. Vaikka vuosituhat on vaihtunut, kaksoistornit romahtaneet ja maailma on tyystin toisenlainen kuin 70-luvulla, pitää tietyt asiat tehdä kuten aina ennenkin. Mies turvautuu siis aa-kerhon apuun ja alkaa ottaa tukihenkilönsä avulla vaivalloisia askeleita raittiuden maailmaan.

Danny onnistuu ryhdistäytymään ja pääsee käyttämään vaimentunutta lahjaansa eräässä saattohoitokodissa, jossa hän ohjailee kuolevat ihmiset turvallisesti rajan toiselle puolelle. Samaan aikaan hän alkaa saada voimistuvia viestejä nuorelta tytöltä, joka asuu itärannikolla. Nämä välähdykset muistuttavat osin näitä lapsena saatuja telepaattisia viestejä. Niinpä tyttö alkaa esim. kirjoitella Dannylle viestejä liitutauluun. Eikä Danny tuolloin tiedä kuinka tärkeä suhde hänelle ja Abralle (siis tarinan tyttö) kehittyy.

Stephen King jatkaa ja laajentaa upealla tavalla Hohdon tapahtumia sisällöllisesti aivan uudeksi monipuoliseksi tarinaksi. Tosin jollain tavalla jopa ahdistavammaksi ja uhkaavammaksi. Kuvaan ilmestyy eräänlaiset ihmisestä periytyvät parasiitit, jotka metsästävät hohtavia ihmisiä. Koska voimakkaimmat hohtavat ihmiset ovat lapsia ja nuoria, ovat nämä näin ollen pahimassa vaarassa. Kaikesta tekee vielä karmeampaa se että uhria pitää kiduttaa että siitä saa kaiken "höyryn" irti. Nämä kammottavat epäihmiset ovat pukeutuneet karavaanareiden valheelliseen viittaan, jossa he ovat vaeltaneet vuosisatojen halki - ensin vankkurein ja sitten Winnebagoineen. Miksipä kukaan epäilisi harmittoman tuntuisia mummukoita ja papparaisia jotka kruisailevat kolmeakymppiä tienpientareilla.

Tohtori Uni kasvaa loppua kohti yhdeksi parhaimmista King -tarinoista. Jopa aikuinen elämän parkkiinnuttama mieslukija onnistuu kokemaan jännityksen tunnetta ja jonkinasteista vastenmielisyyden tunnetta. Koska pelko on omalla kohdalla liioittelua, niin ehkä jonkinlainen ahdistus voisi paremmin asiaa kuvata. Yliluonnollinen osuus ei sinällään suuresti tee vaikutusta, mutta ihmiskohtalot ja maailman pahuus pysäyttää miettimään. Toisaalta tarinaa piristää autokruisailut ja jopa hieman kyyninenkin ihmisen, sekä nykymaailman kuvailu.

Joskus sanotaan että vanha koira ei opi uusia konsteja. Tämä ei ainakaan Stephen Kingin kohdalla pidä paikkaansa. Ainakin itse olen pannut merkille hänen kirjallisen kehityksensä, varsinkin näiden uusimpien kirjojen myötä. Koska tässä tarinassa nämä pahat Tosi solmun "demonit" on tuotu niin lähelle ihmisen muotoa ja olemusta, onnistuu eron jopa hetkittäin unohtamaan. Nämä höyryä imevät parasiitit esim. kuolevat ampumalla ja tarvitsevat myös ruokaa kuten normaali ihmiset. Ilmeisesti myös hissukseen vanhenevat. Ehkäpä tuhannen vuoden kuluessa. Ainakin itselleni tulee lukiessa vaikutelma, että kirjailija esittää asioita myös allegoriana lasten ja nuorten turvattomuuteen nykymaailmassa. Tiedostusvälineissä on kiinnitetty erityistä huomiota kadonneisiin lapsiin ja nuoriin, useinhan näiden taustoilla (varsinkin Yhdysvalloissa) on sieppaus tai henkirikos. Lapsen elämä on täynnä luottamusta vanhempiin ja muihinkin aikuisiin ihmisiin, jotka eivät valitettavasti aina ole luottamuksen arvoisia. Pahaa tapahtuu paljon ilman yliluonnollisiakin asioita. Lisäksi varsin terävänäköisesti King on ujuttanut mukaan myös vanhempien elintapojen usein periytyvän luonteen. Alkoholismia, väkivaltaa ja huonoja valintoja. Toisaalta jokaisessa ihmisessä piilee myös voima parannukseen.

Vaikka tarina on täynnä murheellisia ja synkkiäkin juonteita, on siinä myös omat herkät ja hienot hetkensä. Mielestäni kirjailija on ottanut askeleen kaunokirjalliseen suuntaan esim. kuvailessaan Dannyn ja kuolevan ihmisen hetkiä siirryttäessä ajasta iäisyyteen. Jotenkin näissä draamallisissa hetkissä onnistutaan siirtymään ajan ja tapahtuman ulkopuolelle ja yläpuolelle. Varsinkin hänen saatellessaan syöpäsairasta Abran mummoa, on eräänlainen jopa liikuttava ja pysähdyttävä "ajaton" hetkensä. Niinpä Tohtori Uni on kirja joka kiinnostaa kenties vieläkin suurempaa lukijakuntaa. Toki perus kingimäiset tarinankulut on teksteistä helpostikin löydettävissä, mutta onhan tämä lisäksi huikeaa ja edistynyttä kirjallisuutta. Helppolukuista, tuuletettua ja raikasta. Jopa uudelleen syntynyttä. Jos olet pitänyt Kingistä, niin pidät varmasti tästäkin. Vaikka et olisi pitänyt Kingistä aiemmin, voi tämä olla kirja josta pidät. Ei mitään pelkkää kioskipokkarikirjallisuutta.

Herman Wouk - Marjorie

Kansitaide vastaava kuin suomalaisen painoksen I niteessä.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

Sivumäärä: 359+488(847)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1956

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Päätin lukea Wouk -teemakuukauden viimeisenä kirjana Marjorien (Marjorie Morningstar), joka on julkaistu englanninkielisenä vuonna 1955. Tämä ehkä hieman vähemmän tunnettu kirja sijoittuu kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Isoon omenaan. Suomennettuna se löytyy kahtena erillisenä niteenä ja varsin vaatimattomissa kansissa. Tästäkin kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1958, joten lukemisesta kiinnostumaton voi katsoa sen myös esim. DVD:nä.

Herman Woukin Marjorien tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja erityisesti Manhattanille, josta sitten myöhemmin ennätetään laivamatkalle Eurooppaan. Tapahtumat käynnistyvät 30-luvun alusta ja ulottuvat aina 50-luvun puoliväliin. Majorie on kertomus tytön ja sittemmin nuoren naisen elämästä ja varttumisesta keskiluokaisessa juutalaisperheessä. Luokkatietoisessa ja uskontoaan tarkkaan noudattavassa perheessä ei luulisi tilaa olevan liberaaleille ajatuksille saati teoille, mutta kaikesta päätellen ihmisetkin ovat kykeneviä mukaituvaisuuteen.

Tarinan käynnistyessä Marjorie on valmistumaisillaan Hunter collegesta ja hänen elämänsä on tietynlaisessa murrospisteessä. Kapinointi vanhempia kohtaan, uteliaisuus ympäröivään maailmaan, nuoret miehet ja lisääntyvät illanvietot. Marjorie haaveilee taiteilijan ja erityisesti näyttelijän urasta, joka siintääkin lupauksellisesti hänen ulottuvillaan. Tähän nuori nainen hakee potkua taiteilijoita vilisevästä South Windin leirikeskuksesta, joka on oikeastaan 30-luvun alun turmeluksen kehto ja rappion esikartano. Täällä hän tutustuu kenties vääriin ihmisiin ja hunningolliseen ilmapiiriin. Tuolla hänestä lopulta kuoriutuu Marjorie Morningstar(Morgenstern), esipoptaiteellinen ja hieman boheemi viinan kanssa läträilevä tupakkatyttö.

Marjorien äiti kuvataan uteliaana ja ahdasmielisenä, joskin kannustavanakin keski-ikäisenä naisena. Hän on selvästi jättänyt oman nuoruutensa elämättä, hassannut parhaat vuodet työn raatajana ja sitten myös miehensä varjossa. Hänen toimintansa on kateellissävytteistä, mutta epäilemättä hän kautta linjan toivoo tytölleen parasta.

Marjorien isä on nousukas liikemies, joka toimii suhdanneherkässä hattu- ja vaatebisneksessä. Mr. Morgenstern on selvästi ahdistunut ja suunnattoman huolissaan tytön touhuista ja kyttäilee esim. Marjorien miesjuttuja. Hän käy läpi luopumiskriisiä - kuinka tytöstä on kehkeytymässä nainen ja isän rooli muuttuu hoivaajasta rahan vippajaksi. Itseltäni liikenee säälin tunteita Isää kohtaan, hetki jolloin pysähtyy miettimään omaakin elämää ja ajan kulumista. Kaikesta päätellen Marjorie pitää enemmän isästään ja luottaa siihen että voi hädän hetkellä paremmin tälle uskoutua ja itkeä surunsa.

Koska suuressa kaupungissa on paljon houkutuksia ja tarjokkaita, kokeilee nuori nainen siipiään miesrintamalla, uteliaana ja intensiivisenä. Vaikka hän on juutalainen siinä missä vanhempansakin, alkaa säännöt pikkuhiljaa unohtua ja moraalikin löystyä. Kuitenkin on tiettyjä asioita mihin hän ei pitkään aikaan ole valmis ryhtymään. Silti vuodet vierivät ja elämä muuttuu. Kaikkea uutta ja uskaliasta astuu kuvioihin.

Herman Wouk on luonut erikoisen ja melko haastavankin teoksen, jonka keskeisinä teemoina ovat henkilön identiteetin ja ihmissuhteiden kehityminen, sekä juutalaisuus kulttuurina ja tapoina. Melko arvokonservatiivisestikin tarkastellut tapahtumaketjut paljastavat myös paljon kirjailijan itsensä arvoista ja asenteista. Näihin on tosin ollut mahdollista tutustua jo aiemminkin. Vaikka väärät valinnat eivät ole tuhoisia, eivät ne kuitenkaan edesauta pärjäämään maailmassa. Helposti ajattelee kun tutustuu 30-luvun rappiokuvauksiin, että onko Wouk itse joutunut taiteilijana tutustumaan syvällisemminkin näihin piireihin ja ihmiskohtaloihin.

Hetkittäin tarina tuntuu kuitenkin takkuilevan staattisuuden lomassa, mutta sitä sopivasti rikotaan nopeilla ja jopa shokeeraavilla käänteillä. Mielestäni tarinan kulminaatiopiste on South Windissa ja enon kuolemassa, jonka jälkeen Marjorie menettää jotain itsestään. Ehkä luottamuksen maailman hyvyyteen ja tietynlaisen uskon tulevaisuuteen - menestykseen. Säikähdys lamauttaa ja toisaalta tiputtaa todellisuuteen.

Kuten muissakin lukemissani Woukin kirjoissa, niin tässäkin esitellään melkoinen joukko erilaisia persoonallisuuksia ja sosiaalisia kuvioita. Oikeastaan koko tarina on kautta linjan ihmis- ja persoonalähtöistä. Jopa luvut on nimetty usein ihmisten tai kohtaamisten mukaan. Toisaalta ihmisten ja varsinkin suvun kohtaamisissa ovat juutalaiset tavat keskeisessä roolissa. Ainakin itse opin uusia asioita juutalaisuudesta, heidän juhlistaan ja arvoistaan. Kenties Wouk jopa hieman irvaileekin juutalaisille pinnallisesti tärkeistä asioista, kuten raha, hyvä naimakauppa ja korkea koulutus. Ihan sama kunhan vain on lääkäri tai juristi. Ja rahaakin hassataan tarvittaessa vaikkapa juhlakoristeisiin tonni tolkulla. Sukulaisille ja liikemiesystäville täytyy näyttää. Kaikesta päätellen juutalaisen nousukkaan elämä Manhattanilla ei ole ollut aina helppoa. Mielenkiintoista kylläkin.

Marjorie on varsin draamallinen ja rajuja tunteita pursuava kirja. Vaikka ajanjakson mullistuksiakin kuvaillan ja sivutaan, keskitytään lähinnä miehen ja naisen välisiin tunnekuvauksiin. En ole mikään herkkien rakkaustarinoiden vannoutunut nautiskelija, joten silloin tällöin piti haukotella ja käväistä kasvojen pesulla. Toisaalta enpä olisi jättänyt tätäkään lukematta, joten voin tästäkin jotain saada ja oppia. Ja vaikka tarinan tärkeät ihmiset eivät välttämättä saavuttaisikaan tavoittelemaansa, niin jokainen saa kuitenkin olla oman elämänsä sankari tai konna. Eikä järki ja tunteet kulje aina samaan suuntaan, varsinkaan nuorella hormoneja kuhisevalla ihmisellä.

Vuonna 1958 valmistunut Hollywood-elokuva.

Kirja poikkeaa jonkinverran lukemistani Woukeista. Marjoriessa keskustellaan enemmän kirjallisuudesta yleensäkin ja kuuluisista kirjailijoista. Kenties niissä Herman Wouk valottaa omaa kirjahyllyään ja lukuhistoriaansa. Lisäksi tarinan viimeinen luku joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja jossa kertaillaan mm. takautuvasti asioista, luo loppuun jonkinlaisen kaihoisan tunnelman. Tässä Wally Wronkenin päiväkirjassa hyvästellään epilogimaisesti (tarinan tapahtumista) n. 15 vuotta myöhemmin ikääntyvä Marjorie Morningstar. Mitä on sittemmin tapahtunut, miksi ja miten. Sen voin sanoa että tarinassa on sekä yllätyksiä, että elämänmakuisia koukeroita. Enkä pysty parempaa päätöstä Herman Woukin teemakuukaudelle edes kuvittelemaan.

Koska tänään taiteilja Herman Wouk täyttää 100 vuotta, toivotan onnea ja vielä pidempää ikää. Odottelen myös hänen englanninkielistä elämänkertakirjaa, jonka pitäisi ilmestyä joulukuussa. Tähän on hyvä lopettaa.

Kaksi Wouk -haasteeseen tarttunutta oivallista blogia
Hurja Hassu Lukija - Sodan tuulet

Lukimo Lumo - Menestyksen hinta

Kiitos että otitte haasteen vastaan!

Herman Wouk - `Cainen` kapina

Suomentanut: Pentti Vasara

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1954

Minkäs sille voi jos päässä viiraa! Herman Woukin maailman maineeseen nostanut kirja Cainen kapina sai aikoinaan Pulitzer-palkinnon. Sen pohjalta ohjattiin myös maineikas elokuva, jonka kärkikaartiin kuului mm. Humphrey Bogart. Cainen kapina oli ensimmäinen Woukin kynäilemä sotakirja ja seuraavaa saatiin odotella aina 70-luvulle asti. Koska kirjailijalla on omakohtaisia kokemuksia toisesta maailmansodasta Tyynellämerellä, voidaan kirjan tunnelmaa pitää varsin autenttisena. Cainen kapina on näin ollen ja kaiketi kirjailijan tärkein teos, tai ainakin yksi tärkeimmistä.

Cainen kapina on toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja, joka kertoo miinanraivaaja Cainen ja sillä neljä vuotta työskentelevän miehistön tarinan. Caine on parhaat päivänsä nähnyt huonosti kunnossa pidetty "purkki", jonka miehistö on lusmuilevaa ja vastuuta välttelevää - tosin reilua ja rentoa. Alun perin kapteenina toiminut de Vriess oli päästänyt niin laivan kuin miehistönkin hunningolle, jolloin sodan lait ja toimintatavat olivat päässeet miltei unohtumaan. Pian laivaan tulee kuri ja järjestys. Tämän kuntokuurin arkkitehtinä toimii kapteeni Queeg. Tämä epäilyttävän kova ja jopa epäreilulta vaikuttava kapteeni ei ole selvästikään tullut Cainelle hakemaan uusia ystviä.

Tarinan tärkein henkilö Willie Keith värväytyy New Yorkissa laivastoon ja kadettikouluun. Hänen alkutaipaleensa on varsin kivinen. Notko selkä ja hyväosaisen perheen löysä elämäntapa eivät ole omiaan sotaan valmantautumisessa. Aluksi vaikuttaa siltä että mies ylipäätään raakataan pois värväyslistalta, mutta onnellisten tai onnettomien (riippuu mistä katsoo) vaiheiden jälkeen hänet kelpuutetaan palvelukseen. Willie on hiljattain rakastunut nuoreen kabareetyttöön Mayhyn ja vaikuttaa siltä että setä Samuli on astunut tuoreen suhteen tielle. Eikä asiaa helpota Willien ankara ja tiukkapipoinen hienostoäiti, joka ei tunnu suuremmin pitävän Maysta. Tyttöhän on köyhistä ja heikkolaatuisista piireistä. Kuitenkin May jää vilkuttamaan Willielle tämän lähtiessä tekemään urotekoja isänmaansa hyväksi.

Willie viettää kolme vuotta miinanraivaaja Cainella, edeten aina luutnantiksi ja laivan komentajaksi asti. Tarinan edetessä lukija saa tutustua Willien upseeri- ja matruusikavereihin, sekä laivaston hierarkiaan ja sodanajan toimintatapoihin. Lukiessa piirtyy kuva niin veltoista matruuseista, kuin pilkkua viilaavista upseereista. Toisaalta Wouk paljastaa myös sopivasti yleisiäkin käsityksiä U.S.A:n reservistä ja kantahenkilöstöstä. Kuinka lahjakkaat siviilit pääsevät loistamaan miltei suojatyössä toimiviin ammattisotilaisiin verrattuna. Asetukset, pykkälät ja säännöt ovat kirjoitettu tyhmmintä mahdollista operoijaa varten. Sitten näitä pitää pilkulleen noudattaa ansioituneinpienkin älypäiden, mukaan luettuna siviilielämän tohtorit. Koska kaikkihan sen tietävät että jos asiat eivät toimi, joutuvat sotilaat surman suuhun. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Lopulta päämäärä voi olla suurikin saavutuksiin verrattuna. Niinpä Cainekin posauttaa lopulta vain puolenkymmentä miinaa ja toimii saattolaivana suurimpien kahinoiden ulkopuolella. Silti joka jätkällä on hoppu joka paikkaan ja kaikki pitää olla tietoa eikä olettamusta.

Koska tarinan suurin ja kiehtovin osa liittyy kapinaan ja sitä seuraavaan oikeuden käyntiin, jätän mieluiten juonta liikaa avaamatta. Kapteeni Queeg on kaiken pahan alku ja juuri, joka kuitenkin toiminnassaan jättää epäilyksen varjon vellomaan koko tapahtumasarjan ylle. Onko mies pelkästään vittumainen komentaja, vaiko piilevästi ja hetkittäin ratkeilevasti oleva umpihullu - vainoharhainen höyrypää? Ainakaan ei jää epäselväksi kuka johtaa tai yrittää johtaa. Joka tapauksessa kirjassa esiintyvä armeija- ja sotilaselämä limittyy uskottavasti toisen maailmansodan ja erityisesti Tyynenmeren tapahtumiin. Miinanraivaaja Cainen vaiheista löytyy myös taka-aukeaman kartta, jossa on aikataulu ja reitti.

Taka-aukeaman kartta Cainen reitistä ja episodeista.

Kykeneekö itse kukin kriittisellä hetkellä toimimaan urhoollisesti ja yhteisen tavoitteen hyväksi, vai meneekö hermot ja päädytään ojasta allikkoon? Onko laivan tapahtumat Yhdysvaltojen laivaston ohjesäännön artikloiden 184, 185 ja 186 mukaisia tai hyväksymiä. Tätä "kapinaksi" kutsuttua tapahtumasarjaa puidaan sotaoikeudessa ja päätöskin lopulta saadaan. Tarinassa on useita vähintäänkin simputuksen kriteerit täyttäviä ylimitoitettuja "mansikkalitran" metsästyksiä, jotka itselleni nosti jopa pienen hymynkareen huulille (jokin raja pöljyydelläkin). Yllättäen nämä eivät edusta suurtakaan roolia oikeudessa.

Elokuva The Caine Mutiny valmistui vuonna 1954. Kuvassa keskellä sinipuseroinen Humphrey Bogart kapteeni Phillip Queegina.

Cainen kapina on paljolti sotakirja ja niukalti rakkausdraama. Se on lähihistoriallinen romaani, mutta toisaalta myös tutkielma ryhmädynamiikasta ja psykologiasta. Ennen muuta Cainen kapina on erinomainen ihmisen ja ihmisporukan kasvu, sekä kehityskertomus. Kuten tavallista niin tässäkin Woukin kirjassa on paljon pientä pränttiä ja tiukahkot rivivälit. Innokkaallakin lukijalla menee näin ollen helposti viikko ja jopa enemmänkin kirjan parissa. Toisaalta teksti on sen verran helppoa ja toimintakeskeistä, että sitä voi lukea vaikka perhe hyörisikin ympärillä. Muistan joskus katsoneeni Cainen kapinan elokuvana ja mieleeni on jäänyt Humphrey Bogartin ruma naamataulu ja merelliset maisemat. En pysty kuitenkaan näitä kahta vertailemaan niin mielekkäästi, että kannattaisi suuremmin kommentoida. Tämä palkittu kirja on kuitenkin ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan siis Marjorie Morningstariin.

Herman Wouk - Karnevaalit

Suomentanut: Jaakko Lavanne

Sivumäärä: 380

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1967

Ei pidä surra asioita joille ei mitään voi. Vaikka Herman Wouk on tunnettu sotakirjoistaan, on hänellä myös näitä draamallisia kirjoja. Päätin lukea 60-luvun tuotantoa ja tämän Karnevaalit (Don't Stop the Carnival), joka on oikeastikin hieman toisenlainen kirja.

Tarina kertoo Broadway-tuottaja Norman Papermanista, joka kyllästyy Manhattanin hulinoihin ja suuntaa Karibialle Amerigon saarelle. Mies on kiinnostunut sikäläisestä trooppisesta ilmastosta ja välittömistä, joskin hieman alkukantaisita ihmisistä. Paikallinen hotellinomistaja on kyllästynyt yrittäjän arkeen ja tarjoaa Normanille oivallista tilaisuutta kokeilla siipiään ja liikemiestaitojaan hotellibisneksessä. Koska Normanin vaimo Henny jää New Yorkiiin hoitelemaan luulosairauttaan, mies saa käynnistää liiketoimintansa omissa oloissaan.

Koska lähes jokaisessa asiassa - kuten  elämässä muutenkin on paljon muuttuvia tekijöitä, osoittautuu paratiisisaari ja bisnekset varsin suhdanneherkiksi. Tuntuu siltä että onnetar on tyystin unohtanut Norman Papermanin, jos kohta hetkittäin tuntuu siltä että tie nousee kertakaikkisesti pystyyn. Epäonni suorastaan ilkkuu vasten kasvoja ja ei tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Lähes kaikki menee päin mäntyä. Lukiessani kirjaa pohdin muutamaan otteeseen, että olisikohan Wouk noin "hauska" mies ja heittäisi huumoriksi näinkin vakavan asian? Lopulta luulen kuitenkin että tarina kertoo vain älyttömän huonosta onnesta ja aloittelijan osaamattomuudesta. 

Norman ei ole täysin tunteeton mies - joten hän palkkaa hyväntahtoisuuttaan kaikenlaisia duunareita, jotka useimmiten osoittautuvat joko roistoiksi tai muuten vain "kädettömiksi". Kaikki se mikä voi hajota, tulee vuoren varmasti myös hajoamaan. Heti kun jokin asia onnistuu, niin kaksi muuta asiaa epäonnistuu. Jopa ihmissuhteet ajautuvat tavalla tai toisella tuhonteille.

Muistutus siitä, että kirja on kirjoitettu ja suomennettu 60-luvulla tulee ilmi useissa kohdin. Tämän päivän lukijaa saattaa järkyttää tuolloinen karkea kieli, jossa soimataan "homoja" ja" neekereitä". Kulttuuri-ilmasto on maalattu konservatiivisella kädellä, johon tuolloin (ainakin Karibialla) kuului erilaisuuden kummeksuminen ja parjaaminen.

Herman Wouk onnistuu luomaan lukijalle vakuuttavat ja hienot puitteet, joiden sokkeloissa usein (turhaan) toivoo kaiken järjestyvän. Ei sillä etteikö olisi mukavaa asua palmusaarilla ja nauttia lämmöstä, sekä kauniista maisemista. Toisaalta kokea myös sopivasti luonnonvoimia ja ympäristön tarjoamaa yllätyksellisyyttä. Ainakin juutalaiselle Normannille monet asiat ovat stressaava tekijä, eikä vähiten ihmisten tavat ja kulttuuri. Karibian saari on Manhattaniin verrattuna kivikautinen kylä täynnä luolamiehiä. Niinpä Karnevaalit tarjoaa myös mielenkiintoisen ja melko heterogeenisen kavalkadin erilaisia ihmisiä. Se suorastaan pursuaa persoonallisuuksia, jotka antavat suurimman ja hedelmällisimmän panoksen viihdyttävään tarinaan. Hieman kyllä surettaakin nämä karut ihmiskohtalot ja älytön sähläily.

Karnevaalit saattaa olla hirteishuumorilla ja peräti mustallahuumorilla sävytetty kirja, tai sitten se voi olla myös pelkästään kertomus elämän karukkoisuudesta ja arvaamattomuudesta. Tulee mieleen Murphyn lait. Mielestäni teksteissä on liian paljon karikatyyrisia piirteitä, jotta sitä voisi ihan vakavissaan lukea. Tämäkin kirja on helppoa luettavaa, eikä se tarjoa turhia kielioppi-kuperkeikkoja. Vaikka Karnevaalit ei ole kenties tyypillisintä Woukia, se voisi olla ensimmäinen kirja joka hänen tuotannostaan kannattaisi lukea. Itse pidin tästä ja suosittelen muillekin.

Herman Wouk - Sodan tuulet

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 397

Kustantaja: Uusikirjakerho

Painos ja vuosi: - 1971

Perimmäisten asioiden äärellä. Päätin aloittaa tämän Wouk-maratonin hänen toisesta sotakirjastaan Sodan tuulet. Alun perin yksissä kansissa ilmestynyt The Winds of War käsitti n. 880 sivua. Suomennettuna tämä löytyy kahdessa kirjassa, Sodan tuulet ja Tulimyrsky. Tähän on ilmestynyt sittemmin jatko-osa Sodan muisto, joka ilmestynyt suomeksi kahtena kirjana. Lisäksi nämä löytyy myös neljänä erilliskirjana, Hyvästi huominen, Maailman palo, Sodan mainingit ja Tulipilven takana. Näiden sotakirjojen kirjoittamiseen meni Herman Woukilta koko 70-luku ja nämä lienevät hänen (eräänlainen) testamenttinsa toisesta maailmansodasta. Kaiken kaikkiaan kirjat sisältävät suomennettuna n. 2450 sivua melko tiukkaan präntättyä tekstiä. Tarjolla siis melkoinen urakka.

Huomautus. Sisältää kohtalaisen paljon juonipaljastuksia.

Sodan tuulet sijoittuu toisen maailmansodan alkuvaiheeseen ja sen tarina alkaa n. puoli vuotta ennen Saksan hyäkkäystä Puolaan. Tänä epävakaana aikana Saksa liitti muutamia alueita emomaahansa ilman aseiden kalistelua. Puolan lisäksi Saksalaiset miehittivät Tanskan ja Norjan melko vähäisin tappioin ja lopulta myös hieman yllättäen salamasota taktiikallansa Ranskankin muutamissa päivissä. Englantilaiset pääsivät hädintuskin motista kanaalin ylitse takaisin saarivaltakuntaansa. Tällä välin myös Neuvostoliitto miehittää Puolan itäosan ja hyökkää Suomeen, tehtyään ensin sopimuksen Saksan kanssa. Näin ollen ensimmäinen kirja käsittää ajan keväästä 1939 alkukesään 1940. Koska valtaosalle lukijoista sodan kulku on historian valossa selvää, en viitsi alkaa sitä enempää tähän referoimaan.

Sodan tuulet -sarjan pääosissa on amerikkalainen Henryn perhe ja siihen kytkeytyy myös juutalainen Jastrown perhe. Victor "Pug" Henry määrätään laivaston sotilasattaseaksi Berliiniin ja tältä aitiopaikalta hän pääsee vaimoineen seuraamaan toisen maailman sodan uhkaa ja lopulta myös käynnistymistä. Samalla hän yrittää säilyttää liitoksissaan natisevan avioliittonsa vaimonsa Rhondan kanssa. Pariskunnan vanhempi poika Warren on jo jokseenkin hyvää vauhtia kiitämässä laivaston lentueeseen upseerin arvoisena sotilaana. Tarinan tiimellyksessä Warrenin ja hänen rakastettunsa hääkellot soivat ja tunnelma tiivistyy - joutuuko pian amerikkalaisetkin tositoimiin?

Pariskunnan nuorempi poika Byron on toki reservissä jo luutnantti, mutta häntä kiinostaa enemmän siviiliammatti ja lähinnä taide, sekä kenties kulttuuri. Hän matkustaa sodan alla Italian Siennaan opiskelemaan taidetta ja tapaamaan kirjailija taiteilija Berel Jastrowin. Pian Byron luistaa opinnoista ja karkaa juutalaisen ihastuksen Natalie Jastrowin kanssa turisteeraamaan Puolaan. Saksan hyökätessä Puolaan alkaa nuorelle Byronille ja tytölle hengissäselviytymiskamppailu, joka onkin kirjan parasta antia.

Paljon pojiltaan vaativa Victor Henry ei välttämättä ole mielissään nuoremman pojan toilailuista, mutta toisaalta hän kuitenkin ihastelee pojan elämänjanoa ja omapäisyyttäkin. Kenties löytäen samalla itsestään hukatun nuoruuden. Ainakin isä saa pojaltaan paljon käytännön- ja ensikädentietoa Puolan tapahtumista. Victorin vaimo on ilmiselvästi kyllästynyt olemaan ns. "näyttelyvaimo" miehensä käsipuolessa ja haikailee jännittävää ja kielettyä rakkautta. Ilmeisesti mies itsekin on vähän fakkiutunut tähän avioliittoon, mutta ei kuitenkaan korkean moraalin omaavana miehenä osaa tehdä johtopäätöksiä ja ratkaisuja. Ja virkamiehen tehtävät ahmaisevatkin suuren osan miehen ajasta.

Tällä välin Byron on siis hypännyt valmiiksi lämmitettyihin tohveleihin ja haaveilee perhe-elämästä juutalaisen Natalien kanssa. Isä Victor ahdistelee poikaa liittymään sukellusvenelaivastoon ja tämä jää toistaiseksi auki - päätyykö nuorimies kursseille? Yhtä kaikki Victor myös itse ihastuu Nataliehen ja on hyvin ymmärtäväinen poikansa tunteista.

Vaikka Henryt ja Jastrowit ovatkin sepitteellisiä hahmoja, voisivat he olla ihan hyvin todellisiakin. Herman Wouk onnistuu luomaan varsin vakuuttavia ihmissuhteita ja ilmapiirejä. Todellisia historiallisia hahmoja esiintyy niin ikään useita. Näistä mainittakoon Roosevelt, Hitler, Mussolini ja muutama muukin henkilö. Sodan kuvailu jää varsin vähäiseksi näiden seikkaperäisten ihmis- ja ihmissuhdekuvausten rinnalla. Toisaalta amerikkalaiset eivät ehdi vielä tällä erää sotaan, mutta pääsevät vääjäämättä siihen seuraavassa osassa.

Juutalaisten kohtaloa kuvaillaan melko objektiivisesti, toisaalta kuitenkin melko totuuden mukaisesti. Ilmeisesti herra Wouk pyrkii ymmärtämään avarakatseisemmin mistä koko sodassa ja vainoissa oli kysymys. Oman mielenkiintoisen juonteen tarinaan antaa erään kuvitteellisen saksalaisupseerin Armin Von Roonin muistiinpanot, joihin kirjailija on tarttunut parikymmentä vuotta myöhemmin. Näistäkin voi oivallisesti päätellä myös saksalaisissa majailleen tyytymättömyyden, koskien sodanjohtoa, strategioita, mutta myös ylipäätään ympäröivää maailmaa kohtaan. Ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuraavien epäreilujen rauhanehtojen haavat eivät olleet parantuneet. Kuitenkin tässäkin kirjassa paljastuu myös amerikkalaisten omat ennakkoluulot juutalaisuutta kohtaan, esim. kuinka liitto kristityn ja juutalaisen välillä voisi onnistua.

Sodan tuulet on kenties hieman pitkäveteinen kirja, joka on pullollaan draamaa ja ihmissuhdehöttöä. Toisaalta se tarjoaa sotia kokeneen kirjailijan mielenmaisemia yleisemminkin, ei pelkästään sodassa vaan myös kotirintamalla. Politiikkaa ja uskontoa on kirjassa vain tarpeellisessa määrin, ei mielestäni yhtään liikaa. Vaikka sodan syttymiseen vaikuttivatkin pitkälti klobaalit poliittiset voimat ja suuntaukset (kommunismi ja kansallissosialismi), en usko että ne tässä kirjassa lukijaa kyllästyttävät. Lisäksi tekstin kirjoitusasu on bestseller-tyylistä, joten siinä on joko sattumalta tai tietoisesti haettu tietynlaista "keveyttä". Mikäli ehdin niin luen kuun loppupuolella myös Tulimyrskyn. Ihan hyvä kirja tämäkin.

 

Kirja-aitta avaa Herman Wouk -kuukauden

Muutamia kirjoja hyllystäni. Poikkileikkaus Woukin suomennetusta tuotannosta.

Lupailin jo tuossa viimesyksynä lukevani Herman Woukin kirjallisuutta toukokuun ajan, jos kirjailijalegenda elää sata vuotiaaksi. Nyt näyttää siltä että hän elää, joten tartun siis tuumasta toimeen. On mielenkiintoista nähdä noteerataanko tätä mitenkään suomalaisissa tiedotusvälineissä, kun toukokuun 27. koittaa. Herman Wouk julkaisi esikoiskirjansa (harmi ettei ole suomennettu) The Man in the Trench Coat vuonna 1941, siis toisen maailmansodan aikana. Ja nyt pari vuotta sitten ilmestyi (niin ikään suomentamaton) The Lawgiwer, joka tarkoittaa sitä että kirjailija on julkaissut kahdeksalla vuosikymmenellä. Mielestäni varsin kunnioitettava saavutus. Stephen King julkaisi joitakin vuosia sitten novellin Herman Wouk is Still Alive, joten ilmeisesti amerikkalaiset itsekään eivät tiedä taiteilijan yhä elävän.

Ilmeisesti taiteilija Wouk on elämänsä varrella tullut fanaattisemmaksi juutalaiseksi ja ohjannut elämäänsä askeetisempaan suuntaan. Katselin tuossa hänen tuoreita kuviaan ja voin todeta hänet varsin hyvävoimaisen oloiseksi. Kirjailija on ainakin joskus aikanaan ollut hyvin arvostettu kotimaassaan. Hän on sotasankari ja palvellut maataan Tyynellämerellä toisen maailmansodan aikana. Hän valmistui Columbian yliopistosta jo 1930-luvun alkupuolella. Hän on saanut useita Yhdysvaltojen kansallisia kirjallisuupalkintoja, mukaan lukien Pulitzer-palkinnon kirjastaan Cainen kapina (The Caine Mutiny) vuonna 1952. Varmasti hänestä voisi kertoa paljonkin, mutta jos osaa englantia kannattaa tutustua netin kautta hänen historiaan ja tuotantoon.

Päätän siis lukea kuukauden Herman Woukin kirjoja ja kirjoittaa vielä jotain spesiaalia hänen syntymäpäivänään kuluvan kuukauden 27. päivänä. Kenties Kirja-aitan lukijoista löytyy sen verran uteliaita ja innokkaita lukijoita, että tarttuvat myös johonkin Woukin kirjoista. Hänen juutalais-uskonnollisia kirjoja ei ole suomennettu, mutta aihe ei ole niin kiinnostava että se minua suuremmin haittaa. Sen sijaan sota-aiheisia, suku- ja kehitysromaaneja on useitakin. Cainen kapinan aion lukea jo senkin vuoksi, että saan täydennettyä luettujen Pulitzer-kirjojen listaa.

Hei! Nyt tämän saa DVD-boksinakin.

Toivottavasti joku uusikin lukija löytäisi tämän vanhan herrasmiehen tuotannon. Siihen on vanhempi lukijapolvi tutustunut jo todennäköisesti myös television kautta 80-luvulla, jolloin esitettiin sarjaa Sodan tuulet. Yhtä kaikki aiheeseen voi tutustua monella tapaa. Kirja-aitta toivotaa aiheesta kiinnostuneille hyviä luku- tai katseluhetkiä Herman Woukin parissa. Joskus juhlitaan kuolleita 100 vuotiaita kirjailijoita, nyt elävää.

 Lopuksi lainaus Herman Woukin viralliselta kotisivulta.

"Fellow authors and (possibly dearer to my heart) readers:

My love of literature has also been my life work. Such a destiny has been a blessing far above my youthful imaginings.

To my fellow authors I would say simply: persevere. First and foremost, writing is a hell of a lot of work; and may give years to work that fails to please, as I have sometimes done. If you press on, and if you have the calling--nobody really knows that but you yourself--your hour may come. To all of you, the blessin of a very aged fellow worker.

To readers, all hail! May you be fruitful and multiply!"

                                               Herman Wouk
                                               Rancho Mirage writers Festival
                                               January 21, 2015

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa VI Guermantesin tie 2

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Marcel Proustin Peräpohjolan poromiehet ovat eskimoita. Olen päätynyt viimein Kadonnutta aikaa etsimässä osaan numero kuusi. Näin pian viidennen jälkeen alkaa pukata jo vähän turnausväsymystä. Näiden lukutuokioiden aikana olen kehittänyt pitkäjännitteisyyttä ja luetun ymmärtämistä reilusti, eikä tämä ole missään nimessä tylsää ollut.

Guermantesin tie 2 -kirjassa tapahtuu taas melko paljon. Isoäidin sairaus on ottanut taas omat progressiiviset askeleensa ja mummo kaipaa viimeistä kuoliniskua. Proust tarjoaa patofysiologisia detaljeja ja lopulta vanhus kuolee. Virtsamyrykytyksen runtelemaan ihmiseen pumpataan morfiinia säästeliäästi, eikä tämä kuolintapahtumana ole läheskään niin näyttävä kuin Mannin Buddenbrookien mummon. Aika pitkäkestoinen kuitenkin.

Muutamia muitakin huomioitavia seikkoja osasta löytyy. Kertoja on havainnut markiisien poikaporukassa miestenvälistä lihallista rakkautta (solttupoikien ahdistelua). Proust kuvailee tätä jotenkin aika (omituisesti) kevytkenkäisesti, ikäänkuin tämä hienostolle ominainen harrastus ei olisi lainkaan ominaisuus tai vietti, vaan pikemminkin sisäpiirimuoti tai irroittelujuttu. Ainakaan tarinan kertoja ei suhtaudu asioihin ryppyotsaisesti.

Proust ujuttelee kerronan lomaan myös paljon erilaisia triviatietoja ja faktoja, yleensä kertojapojan mietteisiin, mutta toisiaalta jonkin verran myös muiden selityksiin. Liekä tämä sitten myös kanava jakaa omaa triviatietoa lukijoilleen, vaiko vain pöyhkeilyä. Tuolloinhan tietoa ei saanut hiirtä klikkaamalla tai enteriä painamalla, vaan piti lukea kirjoja. Toisaalta kertojan mielestä parhaat kirjatkin ovat vaikeaselkoisia ja aina kun löytyy jokin haasteellisempi, kokee edellinen suosikkikirjailija huomattavan arvonalennuksen. Muutenkin sivuille vilahtelee taas paljon kirjan valmistumisajankohdalle ominaista tietoja, ilmapiiriä ja asenneilmastoa. 

Kaikista koomisin ja pysäyttävin hetki on kertojan ja paroni Monsieur de Charluksen käymä tulenpalava ja jopa liioiteltu keskustelu, joka on kertakaikkisen sietämätön. Tässä kirjailija nostaa taas esiin hienoston teennäisyyden ja näiden kaikenmaailman näennäistavat. Aikamiehet kuuntelevat juruja ja juoruilevat kuin "pöperömaijat" konsanaan. Sitten raivoa, sihinää, ylimielisyyttä, itseriittoisuutta, lopulta liehittelyä ja armollisuutta. Kaikki tämä tietysti isällisyydellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kuudes osa on taas melko sekavan ja pirstaleisen oloinen. Toisaalta tässä on taas näitä mielenkiintoisia tilanteita ja katkelmia. Sen sijaan jotenkin yhtenäisyys taas mättää. Ainakin lukija saa (jälleen) paremman käsityksen kertojasta ja siitä mihin hän on koko ajan kehittymässä. Eikä tällä kertaa mene liikaa politikoinniksi. Taidan kuitenkin pitää nyt kesän mittaisen tauon ja palata syksyllä viimeisiin osiin. Guermantesin tie 2 -kirjassa on omat hetkensä, mutta ei se näistä lukemistani kuitenkaan paras ole.

Günter Grass - Aivoituksia

Suomentanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 164

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Päätin lukea myös tämän hyllystä löytyvän kirjan Aivoituksia. Se on reippaasti vanhempaa tuotantoa kuin Taikalaatikko ja on julkaistu alkuperäiskielellä jo vuonna 1980. Kun katselen sisäkannen kuvaa tuolloisesta Günter Grassista, oivallan helposti mistä tulee täkäläinen sanonta Günter-viikset (kalapuikot). Aika hauska on kyllä tuo kansitaidekin, joka on kirjan osalta varsin osuva.

Aivoituksia on lennokas ja reteä pienoisromaani opettajapariskunnasta Harmista ja Dörtestä, jotka edustavat keskiverto saksalaista "tuhoutuvaa" sukupolvea. Grassin ennuste on että saksalaiset kuolevat sukupuuttoon, kun taas Aasiaa odottaa ylikansoittuminen. Esimerkiksi Harm ja Dörte keksivät vaikka minkälaisia verukkeita vältelläkseen lapsen tekoa. Pariskunta lähtee reissaamaan Aasiaan ja koska he ovat osa Grassin käsikirjoitusta, tarjoaa hän ratkaisuksi Dörtelle balilaista miesrakastajaa. Kirjailija on itsekin hakenut käsikirjoitukseen autenttisia tunnelmia matkustamalla Aasiaan - voisiko sieltä löytyä kenties Saksan kansalle elvyttäviä keinoja ja voimia?

Myös Saksan jakautumista toisen maailmasodan jälkeen Grass käsittelee melko poleemisesti, kuten myös poliitikkojen suhtautumisesta kulttuuriin ja taiteeseen. Esim. lännessä kirjailijoista tehdään pellejä ja idässä paranoidisesti salakuuntelemalla rikollisia. Kaikenkaikkiaan tuolloiseen nyky-yhteiskuntaan, nyky-ihmisiin ja ilmapiiriin Grass tarttuu varsin purevan sarkastisesti. Eikä pessimistisiltäkään vaikutelmilta voi välttyä.

Aivoituksia on linjassa edellisen lukemani Taikalaatikon kanssa. Ehkä tämä on kuitenkin runsassanaisempaa ja rönsyilevämpää niin kirjoitusteknisesti kuin myös sisällöllisestikin. Mielipidettä tarjotaan kronologisesti menneisyydestä, silloisesta nykyhetkestä ja lopulta myös tulevaisuudesta. Tekstiä pysähtyy ja se pysäyttää miettimään. Kirja on mielenkiintoinen, joskin toisaalta melko raflaavakin. Ainakin itse tulkitsen kirjailijan mielipiteet jos hän ne rivienvälistä ominaan tarjoaa, melko konservatiivisiksi. Kannattaa lukea tarina sympaattisista, joskin jollain tasolla myös surkeista ja eksyneistä Harmista ja Dörtestä.

Günter Grass - Taikalaatikko

Suometanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 221

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Omituisia, mutta hauskoja kurkistuksia kameran "luukusta". Hiljattain tiedotusvälineet ilmoittivat yhden kenties merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista siirtyneen ajasta iäisyyteen. Kirjailijan, jonka tuotanto on mittava ja ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Günter Grass oli koulutukseltaan kuvataiteilija ja hän toimi myös politiikassa sosiaalidemokraattien riveissä. Vaikka Grass oli rauhan mies, löytyi hänen taustaltaan synkempääkin historiaa. Grass myönsi lopulta 2000-luvun puolella osallistuneensa SS-toimintaan, jota ymmärrettävästikin piti "hävettävänä" nuoruuden höyrähdyksenä. 

Suomalaisella lukijalla on paljon valinnan varaa, kun hän katselee kirjailijan tuotantoa. Moni lukee kenties ensimmäiseksi Danzig-trilogian ja lähinnä Peltirummun, joka itseltänikin löytyy hyllystä. Päätin kuitenkin aloittaa kahdesta hieman ohuemmasta romaanista, joista ensimmäisenä vuorossa on joitakin vuosia sitten ostamani Taikalaatikko. Günter Grass sai Nobelin-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999, joten kirja on kirjoitettu tämän jälkeen.

Taikalaatikko on persoonallisella otteella kirjoitettu elämänkertakirja, joka jatkaa parivuotta aiemmin ilmestynyttä Sipulia kuoriessa -kirjaa (tähän tulee syksyllä suomennettuna myös viimeinen osa Grimmin sanat). Tarinassa kirjailija perheineen (useine sellaisineen) lipuu läpi vuosien ja kymmenten tarjoten pisaroina mielenkiintoisia hetkiä. Kaikesta päätelle kirjailija Grass on ollut ehtivä, pystyvä ja naisiin menevä mies. Kuvaukset hänen taiteilijan luovuudestaan kielivät suuristakin suhdannevaihteluista. Ja tässä ohessa onnistuu rakastajat ja vaimot puskemaan maailmalle kahdeksan pikku-Grassia.

Kerronan mielenkiinto piilee siinä, että lapset kertovat isänsä ja perheiden tarinaa. Isä sitä ja isä tätä. Grassilla on ainakin tässä kirjassa melko kyyninen ja humoristinenkin ote oman elämänsä ruotimiseen. Toisaalta se lieneekin turvallisin tapa lähestyä esim. muutamia yhteiskunnallisesti arkojakin aiheita ja jopa kipupisteitä - joiden kautta ja rinnalla taiteilijan vuodet vierivät. Uran luonnin ohella mies elää kiihkeästi ja ajottain jopa hieman eksyneenäkin läpi elämäänsä, jättäen siinä samalla pysyvät jäljet saksalaiseen kirjallisuuteen.

Toinen hieman omituisempi juonne tarinassa on merkillinen Marie, joka pyörii perhepiirissä näppäilemässä kuvia Agfa-boxilla. Laite on varsin ylimaallinen ja sen ominaisuudet ylittävät kaikki silloiset ja jopa nykypäivän mittapuutkin. Se pystyy näkemään menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Lisäksi se luo kuvia kohteen haavemaailmasta ja joskus peloistakin. Palkitsee ja rankaisee tarpeen mukaan, silti ymmärtämättä mitään normeista. Onneksi siis usein palkitsee. Ehkäpä tämän kaiken kuva-materiaalin seassa vilahtelee myös Grassin omia toteutumattomia toiveita ja odotuksia.

Taikalaatikko on helppolukuinen kirja, mutta sen pinnan alle on kätketty paljon asioita jotka eivät kenties avaudu ensilukemalta. Mietin esim. tuota Taikalaatikkoa ja sen suhdetta Grassin elämään. Koska kirja ei ole kovin paksu, sen kykenee lukemaan parissa päivässä - jopa nopeampaakin. Jos suhteutan lukemaani aikaisempiin kokemuksiin saksalaisesta kirjallisuudesta, tulee mieleeni eniten ehkä Heinrich Böll. Toisaalta jostain omituisesta kohtaa huumorissa ainakin itselleni tulee mieleeni myös kotimainen kirjailija Veikko Huovinen. Olen lukemassa jo seuraavaa Günter Grassia, joka lupailee toisenlaista ja hyvää lukukokemusta. Taikalaatikko on hyvä ja yllättävän viihdyttäväkin kirja.

Boris Polevoi- Anjuta

Suomentanut: Marja-Leena Raunio

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Kustannusliike Progress

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Kunniaa, rakkautta ja pettymyksiä. Olen kerännyt itselleni mielenkiintoisen muinaisjäänteen 1980-luvulta. Progressin ja sitten Radugan kustantaman kirjasarjan sosialistisen realismin merkkiteoksista suomalaisille lukija-tovereille. Sarja käsittää kahdeksan kirjaa, joista yhden (Solohovin) olen lukenut jo aiemmin. Vaikka nämä ovat kenties melko kehnosti tuotettu ja hunoista materiaaleista, ovat ne silti oivallinen aikamatka haistelemaan rautaesiripun takaisia tuulahduksia. Mahtavia ajankuvauksia kenties pelottavastakin isoveljestä, joka on taas pikkuhiljaa heräilemässä pitkältä talviuneltaan. Kirja-sarja lahjoitettiin aikoinaan Neuvostoliitto-lehden tilaajille - eli jokainen vuosi ilmestyi uusi (tai tuore käännös) kirja, joka esitteli neuvostoliittolasista kaunokirjallisuutta. Nämä karamellin kirjavat kiiltokovakantiset kirjat ylistävät työn sankareita ja tavallisia ihmisiä, jotka rakensivat tämän sittemin historiankirjoihin siirtyneen punaisen supervallan.

Päätin siis lukea tämän kirja-sarjan avausteoksen Boris Polevoin Anjutan, joka ilmestyi alunperin vain muutama vuosi (1977) ennen kirjailijan poismenoa. Polevoi (oik. nim. Kampov) oli juutalaistaustainen neuvosto-venäläinen kirjailija, joka synty korkeasti koulutetuun perheeseen Moskovassa vuonna 1908. Hän työskenteli tehdas-duunarina ja lehtimiehenä ennen suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota), jossa hän toimi ylempänä upseerina ja rintamakirjeenvaihtajana aivan sodan ratkaisuvaiheisiin asti. Polevoin ura jatkui hänen kuolemaansa asti ja se huomioitiin mm. Leninin kunniamerkeillä, lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä  ja hän sai lopulta myös sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1974.

Anjuta on kertomus kapteeni Metsetnyistä ja hänen raskaasta taipaleestaan sodassa kansallissosialisteja vastaan. Hänen rohkeasta joukkojen johtamisesta Moskovan porteilta aina Oderin länsipuolelle asti. Metsetnyi on ensimmäinen sotilas joka astuu saksalaisten kotikentälle, antaen näin oman esimerkkinsä häntä seuraaville neuvostosotilaille. Miehuullinen eteneminen päättyy kuitenkin räjähteeseen joka silpoo sankarin kasvoja ja aiheuttaa kenties pysyvän sokeutumisen. Onneksi hänen kannoillaan seuraa nuori "poikamainen" naisaliupseeri Anjuta, joka rahaa haavoittuneen etulinjasta kenttäsairaalaan ja sieltä erääseen moskovalaiseen sotasairaalaan huippuluokan silmäspesialistille.

Silmäprofessori suostuu vastahakoisesti leikkaamaan Metsetnyin ja toivottomaltakin vaikuttanut tilanne alkaa asettua lupaaville uomilleen. Sokeutunut kapteeni joutuu luottamaan muihin vaistoihin ja luomaan oman kuvan Anjutasta mielessään, huomaten samalla rakastuvansa tähän "kasvottomaan" naiseen.

Yhtäaikaa rintamalla tapahtuu viimeiset läpimurrot ja neuvostojoukot miehittävät Berliinin. Sotasairaalassa juhlitaan sodan voittoa ja Hitlerin kukistumista. Juhlahumussa kiteytyy konkreettisesti kollektiivinen kansallistunne, se että sosialistinen Neuvostoliitto pystyy kukistamaan sotataidoiltaan verrattoman Natsi-Saksan.

Niinpä voitonpäivän paraatijuhlassa Metsetnyi kuulee takaansa käheän miesäänen sanovan;

"- Ajatelkaahan pojat minkä sodan olemme voittaneet ja millaisen vihollisen nujertaneet. Mitä tämän rinnalla on ensimmäinen Isänmaallinen sota jossa Venäjä antoi hatkat Napoleonille. Tämä oli paljon ankarampi ja tuimempi. taistelimmehan koko maailman fasismia vastaan."

Polevoi - Anjuta s. 115

Kuvassa voitonpäiväparaati vuonna 1945, johon Metsetnyi ja Anjuta osallistuivat. Panssarivaunukolonnan takana Leninin mausoleumi.

Tarinan ja erityisesti rakkaustarinan kulminaatiopiste on kuitenkin voitonpäivän paraatijuhlassa, jossa tapahtuu jotain sellaista joka torpedoi orastavan molemminpuolisen rakkaussuhteen. Anjuta ja Metsetnyi on kutsuttu juhlaan veteraaneina ja kunniavieraina, jotka pääsevät seuraamaan aitiopaikalta Stalinin ja Zukovin juhlintaa ja pullistelua. Kaiken riemun keskellä jotain alkaa ja jotain loppuu. Kenties Metsetnyi saa takaisin menetetyn näkönsä, mutta joutuu luopumaan jostain paljon tärkeämmästä. Asiasta joka vainoaa häntä lopun elämää.

Vuodet vierivät mutta siviiliin siirtynyt kapteeni ei pääse eroon muistoistaan ja haaveistaan. Missä mahtaa olla Anjuta, joka vei miehen sydämen mennessään? Kuvitelmissa Anjuta saa enkelin kasvot ja ylleen omituisen jopa taianomaisen sädekehän puhtoisena rakkauden jumalattarena. Jopa kaikki jermun tarinan kuulevat ihmiset haluaisivat nähdä ja tutustua tuohon salamyhkäiseen - täydelliseen naiseen. Metsetnyi seuraa saamiaan vihjeitä jopa napapiirin pohjoispuolelle ikuisen jään ja lumen tundralle, jossa Anjutan pitäisi työskennellä geologina. Onko kaiken tämän etsintä turhaa, tai onko se lainkaan olennaista tarinan kannalta? Itselleni tulee vaikutelma että lopulta kaikki ihmiset ovat tahollaan melko yksinäisiä, alakuloisia ja toivovat onnellisia asioita. Eikä ehkä osata löytää onnea pienemmistä asioista. Unelmat ovat unelmia niin kauan kun todellisuus ei niitä onnistu tuhoamaan. Ovatko unelmat vain tavoittamattomia asioita, joita ei edes tarvitse löytää. Mutta kuinka käy Metsetnyin ja Anjutan tarinan?

Kuvassa sosialistisen työn sankari Boris Polevoi. Ajattelija ja kirjailija. (kuva Anjutan takakannesta).

Kaikessa haaveellisuudessaan Anjutan tarina saattaa olla valistuneen lukijan mielestä lapsekas ja naiivi, kaikessa hukatussa rakkaudentuskassaan jopa "höpsähtänyt". Mielestäni kirja tarjoaa purtavaa monenlaiselle lukijalle. Tarina on omituisen hyvä. Ja vaikka kirja on melko ohut, niin se voisi olla sisällöltään valtaisa tiiliskivi. Rintamakuvauksia vieroksuvan lukijan ei tarvitse pelätä kirjaan tarttumista, koska niiden osuus jää yllättävän vähäiseksi. Muutenkin tähän sotahistorialliseen aiheeseen tartutaan melko objektiivisesti, eikä tämä ole mikään punakeltaisten lasien läpi nähty aivoja huuhteleva propagandakirjanen. Sen sijaan avoimin mielin draamasta ja romantiikasta pitävä lukija saattaa jopa kuivailla kyyneleitään. Anjuta on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.