Hannu Salama - Joulukuun kuudes

Kirjailija: Hannu Salama

Sivumäärä: 110

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Vetaistaan kuivat pari kertaa. Yksi sotien jälkeisen ajan merkittävimpiä suomalaiskirjailija on epäilemättä Hannu Salama. Toisaalta hän on hyvin kiistelty ja hänen aiheensa ovat kiehtoneet, mutta toisaalta kiihoittaneet niin konservatiiveja kuin liberaalejakin (tosin eri syistä). Salama on palkittu useilla eri tunnustuksilla ja hän lieneekin jollain tasolla köyhemmän ja rahvaamman väestönosan äänitorvi. Luin hiljattain Juhannustanssit, joka oli kieltämättä aihepiiriltään melko ajatuksia herättävä, vaikka ei ehkä ollut enää tänäpäivänä niin shokeeraava kuin silloin joskus. Päätin lukea toisen hyllystäni löytyvän kirjan Joulukuun kuudes. Nimi johdattaa ajatukset lähiaikoina tulevaan suomalaisille tärkeään päivään, joka ei kuitenkaan liion tässä kirjassa saa samaa merkitystä.

Joulukuun kuudes lataa tyypilliseen sävyyn teräväkielistä Salamaa pöytään. Tässä tutustutaan hieman jo sivistystäkin saaneisiin perusduunareihin. Kertoja on siis merillä ollut oppikoulun käynyt nuorimies, jolla on vaikeuksia naisten kanssa. Kaikki kasvun ja koulutuksen vaiheet ovat menneet kuin sumussa, alakoulut, ammattikoulut ja armeija. Kertoja uskoo olevansa impotentti, eikä kovemman puoleinen viinan läträämminen paranna asiaa. Vertakin siis oksennetaan.

Tuolloin duunarikieli on ollut hyvin karkeaa ja alatyylistä (ainakin Salaman maailmassa). Jos tuolloin on sensuroitu kirjallisuutta lähinnä uskonnolliskonservatiivisista syistä, niin nykypäivänä ehkä ihmisyyttä ja etnisyyttä loukkavista syistä. Tässäkin kirjassa käsitellään esim. ulkomaalaisuutta melko epäilyttävillä sanakäänteillä, kuten myös homoseksuaalisuutta. Toisaalta tämähän on ajankuva tuolloisista duunareista ja heidän rahvaankielestään. Eikä tämä perusduunareiden maailma tuolloin ole sinällään ihmeitä aiheuttanut.

Raksajätkien naiskuva ei ole liion kunnioitusta herättävä, toisaalta tämä läpänhetto lienee myös suureltaosin naisenpelkoa. Ainakaan kertoja ei saa aikaiseksi muuta kuin itsehalveksuntaa ja tähän on helppo viinalla hukuttautua. Viinamiehen seuraan hakeutuu siis muitakin viinamiehiä ja näin on siltäkin osin soppa valmis.

Hannu Salaman teksteille on ominaista tietty suorasukaisuus ja rehellisyys, jolla on siten oma itseisarvonsa. Eihän ole mieltä kuvailla tietynlaista maailmaa täysin tilanteeseen epäsopivalla kerronnalla. Tämä saikin miettimään vaemmisto- ja oikeistopopulismin eroa. Onko sillä lopulta juurikaan eroa, koska esim. näissä tapahtumissa ja keskusteluissa oli voimakkaasti tällainen kansankielinen ja asenteellinen leima. Kertoja ei suoraan myössä olevansa kommunisti, eikä toisaalta oikeistoduunari. Hän voisi olla kommunistikin, jos saisi itse "rauhassa" omaksua näitä aatteita, ilman että joku niitä aggressivisesti tuputtaa.

Joulukuun kuudes on melko lennokaskieleinen ja aikaansakuvaava kirja tuolloisista "perusjampoista" ja heidän heilantekeleistään. Lauseet ovat melko lyhyitä ja aika niukkasisältöisiäkin. Ymmärrän että nykyisin tätä kauhistellaan, mutta lähinnä eri syistä kuin 60-luvulla. Tarina itsessään ei ole kovin eheä kokonaisuus, pikemminkin katkelmia mahdollisuutensa tuhraavasta ihmisestä ja luokasta. Ihan luettava kirja, mutta taitaa olla tähän päivään aikansa elänyt.

Anja Kauranen - Arabian Lauri

Kirjailija: Anja Kauranen

Sivumäärä: 359

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Tavallisesta elämästä vieraantuneet ihmiset. Kotimaisen kirjallisuuden kuukausi etenee kohti loppuaan. Olen vuosien saatossa lukenut muutamia Anja Kaurasen kirjoja ja mielestäni ne ovat olleet ihan hyviä. Itselleni nämä kirjat ovat avautuneet naisasiapainotteisena,  mutta kuitenkin melko maltillisina. Päätin lukea tämän vaimoni lahjakirjan Arabian Lauri (kaukaa menneisyydestä), joka on kirjailijan 90-luvun tuotantoa. Myönnettäköön, että kirjaa kohtaan oli tietynlaisia odotuksia.

Arabian Lauri on kertomus 80-luvun Helsingistä. Ajoitin tarkemmin keskeisen ajan tarinassa tapahtuvan Tsernobylin voimala-onnettomuuden mukaan (siis 1986). Päähenkilö on omituiselta vaikuttava taiteilija Lauri, joka ei saa elämässään oikein mitään valmiiksi. Myös hänen ympärillään hyörivät ihmiset ja tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Laurille on tapahtunut useita terveyttä uhkaavia asioita,  onnettomuuksia ja sairastelua. Tämä lintubongareiden ohessa elelevä androgyyni matkustelee ja haikailee jopa ylihengellisistä tiloista.

Lauri kavereineen edustaa kasvavaa ja vauraatuvaa keskiluokkaa, johon alkaa ujuttua paremman luokan elkeitä. Liberaalit tuulet puhaltavat ja usein tiedustellaan esim. armeija- ja töihinmeno asiaa. Kenties vanhempi polvi on jopa huolissaan? Eletään kuin viimeistä päivää,  ryypätään ja naidaan. Jotenkin lukijana itselleni tuli vahva ulkopuolisuuden tunne ja myös tunne että kaikki tarinan henkilöt olivat jotenkin yksinäisiä. Kauranen valottaa useita tuon ajan ilmiöitä kiinnostavasti ja toisaalta myös jopa tietyllä kyynisyydellä. Hän heittää myös parit piikit idealistien suuntaan.

Tarinan kertoja on minämuosossa esiintyvä Laurin poikakaveri. Heidän suhteensa lienee ystävyysuhde, vaikka hetkittäin muutakin voisi epäillä. Toiaaalta ajottain tuntuu siltäkin, että tämä Lauri olisikin kertojan alterego, aikuisuuden myötä pois hiipuva taiteilija. Vaikka tarinan ilmapiiri ja kulku ei ole varsinaisesti pessimistinen, on se kuitenkin aika päämäärätön ja jopa anarkistinen. Kirja on Kaurasen tuotokseksi melko objektiivinen ja vähemmän raflaava. Näin ollen sitä voi lukea ilman suurempia "asennekohtauksia". Ei parasta Anja Kaurasta, mutta hyvää ja erilaista sellaista.

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Kirjailija: Rosa Liksom

Sivumäärä: 188

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Stereotyyppisiä neukkuvenäläisiä. Rosa Liksom on pohjoisesta Ylitorniolta lähtöisin oleva kirjailija, joka on julkaissut säännöllisesti jo 80-luvun puolivälistä lähtien. Muistan lukeneeni joskus kouluaikanani nuita ensimmäisiä Liksomin kirjoituksia, eikä niistä paljonkaan ole mieleen jäänyt. Taiteilija on varsin persoonallisen oloinen, eikä ilmeisesti ole suuremmin julkisuudesta kiinnostunut. Päätin lukea tämän Finlandia-palkitun kirjan Hytti nro 6, koska se nyt tuosta hyllystäni sattuu löytymään.

Hytti nro 6 kertoo tarinan nuoresta naisesta joka matkustaa junalla läpi Neuvostovenäjän aina Mongoliaan asti. Hänen seuranaan hytissä majailee vanhempi venäläinen mies, joka on ilmiselvästi vettynyt ja yltiösovinistinen. Vaikka mies herättää tytössä lähinnä inhon tunteita, alkavat he viihtyä periaatteessa hyvin yhdessä, lähinnä pelailemalla Tammea ja herkuttelemalla milloin mitäkin alkeellista purtavaa. Näiden kahden välillä lienee myös jokin hienoinen "pornahtava" tai ainakin jokin sen suuntainen vire (ainakin miehen puolelta). Valtaosin miehen hyttitoilailut verhoutuvat säälin viittaan ja kertovat lähinnä vanhenevasta ja yksinäisestä venäläisestä setästä.

Ainakin itselleni tuli mieleen vertauskuvallisesti suuri ja vahva Neuvostoliitto, johon hentoa ja fyysisesti heikompaa mutta kenties henkisesti vahvempaa Suomi-neitoa alituiseen verrattiin. Nuori nainen on verrattain reilu öykkärimäistä setää kohtaan, eikä vertauskuvallisesti liene kovinkaan kaukana todellisista valtasuhteista. Ainakaan allekirjoittaneelle ei jää epäselväksi minkälaisen kuvan tarina antaa tuosta suuresta itänaapurista. Venäläinen nainen ei juuri muuta tunnustusta saa mieheltä, kuin lihallisen arvon ja sekin on mitä lie.

Itselleni hieman yllättäenkin Hytti nro 6 on melko rivo ja irstaileva kirja, eikä se pysyttele missään suhteessa säädyllisyyden raameissa. En tiedä olisiko tarinan voinut toisin kertoa, mutta nyt ainakin itselleni tuli tästä hieman tarpeettoman taiteellinen kuva. Jotenkin nämä lukuisat ehkä sattuvatkin alapääilmaisut eivät istuneet muuten jopa verkkaiseen radanvarsi-idylliin. Tarinassa kuitenkin melko ansiokkaasti kuvaillaan ympärsitöä. luontoa ja kulttuuria muutenkin. 

Rosa Liksomin teksti on kuitenkin jollain tasolla viihdyttävää ja helppoa lukea. Rasittavin osa lukuelämystä on kirjailijan tyyli luetella asioita pitkinä pilkutettuina rimpsuina. Jos onnistuu heittämään hieman rennomman vaihteen kirjaan tarttuessa, niin tämän lukaisee yhdessä illassa. Olisin odottanut enemmän huumoria kirjasta, nythän sitä ei ollut juuri lainkaan. Kirja oli joka tapauksessa pettymys, koska paljon odotin. Toisaalta kun tarkastelin lukijoiden bloggauksia, sain aika negatiivisen kuvan, joten sikäli ymmärtää.

Jörn Donner - Isä ja poika

Suomentanut: Rauno Ekholm

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1985

Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on lukuisia persoonallisia ja mielenkiintoisia taiteilijoita. Yksi näistä on eittämättä Jörn Donner. Mies on hyvin ristiriitainen henkilö ja varmasti häntä vihataan vähintään yhtäpaljon kuin rakastetaan. Donner on antanut itsestään julkisuuskuvan, joka ei mielistele ketään - kenties hän jopa tahallaan yrittää ärsyttää ja provosoida. Usein onnistuu unohtamaan silti esim. sen että Jörgga on kunnostautunut useammallakin taiteenalalla. Ruotsalaiset tuntevat Jörggan erittäin hyvin koska hän on työskennellyt paljon lahden toisella puolella. Erityisesti hänet muistetaan elokuvamaailmassa yhteistyöstään Ingmar Bergmannin kanssa ja hän kävi myös noutamassa 80-luvulla Oscar-palkinnon tämän elokuvasta Fanny ja Alexander. 

Epäilemättä Donnerin hieman superälyllinen ja boheemi habitus on omiaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin kielteisesti, eikä hänen lukuisat sikari ja tupakointi "haastattelut" ole nostaneet välttämättä suosiota. Kaikki kirjat hän on kirjoittanut ruotsiksi. Politiikassa mies on surffannut vasemmalta oikelle, aloittaen SKDL:sta ja siirtyen RKP:een kautta Demareista Kokoomuksen sympatiseeraajaksi. Jollain omituisella tavalla hänen kirjoistaankin välittyy tietty poliittinen rauhattomuus. Useat kirjojen henkilöhahmmot muistuttavat Donneria, jopa samassa kirjassa on useita donnermaisia hahmoja.

Olen itse aina nähnyt jotenkin Jörn Donnerin julkisuushahmon (enhän tunne hänen siviilihahmoaan) lävitse ja arvostanut hänen panostaan politiikassa ja taiteessa. Vaikka tällä kynsiä tuijottelevalla hieman ylimieliseltäkin vaikuttavalla herrasmiehellä on usein salaivaa sanoissaan, on niissä jotain perääkin ja nasevaa purevuutta. Jos uskaltaa antaa itsestään paljon julkisuudelle, on oltava myös yhtä karaistunut kuin Donner. Mielestäni Jörgga on rautaa ja täten piristävä poikkeus kuten Antti Hulkko suomalaisessa rock'n rollissa.

Jörn Donner on saanut paljon eri tunnustuksia ja palkintoja niin Suomessa kuin muuallakin. Näistä ehkä mainitsen vain Taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia-palkinnon. Päätin lukea siis tämän palkitun kirjan Isä ja poika, joka on laskujeni mukaan (koko lukuhitoriani)kolmas Donner.

Yläpuolella tyypillinen tupakkakuva tyytyväisestä kirjailijasta joskus 80-luvulla (Presidentti kirjan sisäliepeestä).

Mukava kurjositetti että sosiaalisessa mediassa esim. Vesku Loirilla on Facebookissa n. 130000 fania, kun taas Donnerilla n. 5500. Kumpikin taiteilijoita, mutta täysin erilaisia.

Isä ja poika on osa suurempaa kirjasarja kokonaisuutta, joka kertoo Andersin-suvun vaiheista halki 1900-luvun. Kyseisessä osassa syvennytään perheen vesan Jakobin vaiheisiin hänen nuoruudessaan 1950-luvulla. Nuorimies Jakob yrittää selviytyä tuoreen perheensä kanssa minimaalisilla tuloilla, jotka hän ansaitsee toimittajan töillä vasemmistolaisessa lehdessä. Koska Jakob on levoton taiteilijasielu, viihtyy hän usein pikkutunneille jos minkäkinlaisessa seurassa. Yleensä naiset ovat vahvasti mukana kuvioissa, joten ilmeisesti mies on naisten suosiossa. Tarinassa esiintyy muutamia hahmoja jotka sotkevat ja selkeyttävät juonen kulkua.

Jakobin vaimo Sigrid on hyvän perheen palvottu tyttö. Hänen vanhempansa suhtautuvat radikaaliin Jakobiin nihkeästi, eikä tämä ole omiaan helpottamaan muutenkin vaikeaa liittoa. Nainen joutuu sietämään miehen uskottomuutta ja epäkypsyyttä siinä määrin, että liitto on jatkuvasti katkolla. Heidän yhteinen poika joutuu kasvamaan tässä tuolle ajalle epätyypillisessä kodissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus kenties tuo tullessaan (tulevissa kirjoissa).

Jakobin läheisin kaveri Viking Sund on jo vanhemmanliiton kommunistijyrä, joka omaa niin ikään naistenmiehen elkeitä, tai ainakin hän luulee niin. Sund on boheemi politikko ja toimittaja, joka ajaa aggressiivisesti vasemmistolaisten asiaa. Hän on jollain omituisella tavalla kuitenkin vastarannankiiski myös vasemmistolaisten keskuudessa. Täytyy sanoa että hänestä tuli mieleen eräs todellinen nimeltämainitsematon poliitikko mennävuosilta. Mahdollisesti Sundilla on myös tietoa "salkussaan" Jakobin isästä, joka aikoinaan ennen toista maailmansotaa teki yhteistyötä natsien kanssa.

Jakobin isä Salomon Kröckel kuoli pojan ollessa parivuotias, joten muistikuvat hänestä ovat pojan mielessä hatarat. Perustuvatko lähinnä kuultuihin asioihin? Salomon ei ollut ainakaan liioin juutalainen ja nimestään huolimatta oli kallellaan äärioikealle. Hänestä paljastuukin tarinan edetessä paljon arvelluttavia seikkoja, vaikka viimeiseltä oli ollut ilmeisesti jopa sosiaalidemokraatti. Salomon oli joutunut Tonavan-risteilyllä omituiseen onnettomuuteen, joka johtikin hänen hukkumiseen. Yllätys yllätys ruumista ei koskaan löydetty. Jackobin valtuuttama tutkija maisteri Krok selvittelee isän vaiheita ja paljastuu että monikin eri vaihtoehto tulee kysymykseen. Onko mies ylipäätään kuollut? Tai jos on niin onko itsemurha vai kenties jopa murha?

Kaiken lomassa Jakob sompailee vähävaraisena ympäri Eurooppaa ja Etelä-Suomea. Itävallassa mies tutustuu nuoreen naiseen ja rakastuu. Kestääkö rakkaus ja millainen se lopulta on? Tuleeko Jakobin ja Marien suhteesta mitään pysyvämpää? Ja mikä tärkeintä, onnistuuko Jakob kirjoittamaan kustantajan vaatimaa kirjaa?

Tarinan konteksti on sanalla sanoen erikoinen. Joskus 80-luvun alussa tarinan kertoja saa käsiinsä Jakobin julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksen. Kirjan kertoja on usein siis kenties (Jörn Donner?) joka toteaa suuria yhtäläisyyksiä hänen ja Jakobin välillä. Isä kuollut jo varhaislapsuudessa. Vaikeuksia ihmissuhteissa ja poliittinen levottomuus. Hetkittäin ainakin itse sekoitin Jakobin ja kertojan tarinan tiimellyksessä. Kirjailija vertaa esim. eri vuosikymmeniä kylmänsodanajan Euroopassa ja Suomessa (myös ketomuksen ajankohdan jälkeen). Valtaosa antoisaa sisältöä onkin politiikan analyysit ja erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuinka Suomi ja suomalaiset ovat olleet kautta aikojen alisteisessa asemassa, milloin itään ja milloin länteen. Kertojalla on nasevaa ja hauskaa pohdintaa esim. suomenruotsalaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka he pitävät itseään "perusteettomastikin" erityisasemassa. On esim. tällaista kummallista suvun "arkkihenkilön" palvontaa, yleensä miespuolisen henkilön joka on ikään kuin kaikkien suvun vesojen epäjumala. Ja kuinka helsinkiläiset ruotsinkieliset ovat taustoiltaan menettäneet ylimysasemansa suomenruotsalaisuudessa. Samalla kirjan henki onnistuu olemaan vasemmistolainen ja toisaalta tarvittaessa oikeistolainen.

Jörn Donnerin kirjoitustapa on selkeä, tiukkaan vedetty ja analyyttinen. Vaikka ihmiset ovat tuntevia ja kokevia myös kollektiivisessa mielessä, avautuu heidän elämänsä lähinnä individuaaleista näkökulmista muodostaen inhimillisen ja erehtyvän ihmisen. Eikä esim. Jakob ole tyystin empatiaan kykenemätön, ehkä hän on vain jotenkin raadollisen rehellinen ja realisti. Isä ja poika ei ole ehkä lukemistoa nuorisolle, tai politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostumattomille. Sen sijaan jos haluaa lähteä matkalle liikemaailmaan ja politiikkaan, kenties taiteeseen ja kulttuuriin on kirja hyvä valinta. Mielestäni kirja on hyvä.

Mika Waltari - Rakkaus vainoaikaan

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 252

Kustantaja: Suomalainen kirjakerho

Painos ja vuosi: 2.painos - 1994

Yksisilmäinen kuningas sokeiden joukossa. Olen viimeaikoina kiinnostunut yhä enemmän Mika Waltarin kirjoista, muistakin kuin niistä historiallisista romaaneista. Hänen tuotantonsa käsittää melko paljon materiaalia, kuten näitä pienoisromaaneja ja novelleja. Rakkaus vainoaikaan on yksi toista maailmansotaa, tai pikemminkin sen aikaa käsitteleviä kirjoja. Toinen kirja mikä nyt tulee mieleeni on Antero ei enää palaa. Mika Waltari oli varsin liberaalikin mies, mutta toisaalta hän oli myös patrioottinen ja sinivalkoinen taiteilija. Useat kirjailijan taiteilija-aikalaiset olivat vasemmistolaisia. Päätin lukea siis tämän jo miltei unohdetun Rakkaus vainoaikaan -kirjan, josta ei ole lukuisia painoksia otettu. Kenties (sisällöstään) johtuen tämä on ollut jopa kirjailijan oma toive.

Rakkaus vainoaikaan sijoittuu välirauhan aikaan, jolloin suomalaiset elivät veitsen terällä ja monista esim. jokapäiväisistä artikkeleista alkoi olla pulaa. Tarinan sodassa päähän haavoittunut nuorukainen rakastuu Marjut -nimiseen tyttöön, joka pitää lomaa yliopistolta. Poika kokee haavoittumisestaan huonoa omaatuntoa ja kokee olevansa kelvoton "pään" vaivan vuoksi. Käykin pian ilmi ettei tämä päähän haavoittuminen ole kenties ainoa haava, vaan osa saattaa olla henkistäkin perua. Nuorukainen on lupaava taidemaalari ja alkaa pian saada huomiota taiteensa avulla. Ehtitkö Suomi kuitenkin ajautua sotaan, ennen kuin taiteilija lyö lävitse? Ja joutuuko nuorukainen takaisin rintamalle? Marjut vie mielitiettynsä maaseudulle perheensä luokse ja tämä laajentaakin kivasti tapahtuma kenttää.

Marjut ja poika puhuvatkin pian naimisiin menosta, koska eräät tuttavat ovat hiljattain myös avioituneet. Tarinassa käydään pitkälti lävitse sodan aiheuttamia haavoja, niin ihmisten, yhteisön kuin yhteiskunnankin. Kuinka ahdingossa elävät ihmiset selviävät arjesta ja työstä, alati lisäääntyvän pelon varjossa. Lopulta taiteilijat, opiskelijat, maanviljeliät ja virkamiehet ovat kaikki samalla viivalla.

Itse kiinnitin huomiota kirjailijan jopa suhteettoman seikkaperäisiin miesvartalon ja sen komeuden ylistyksiin, kun taas naiskauneuden kuvaus oli  melko latteaa. Olisin voinut tähän lainata useita kohtia, mutta lienee yhdentekevää sinänsä. Toisaalta kirjassa käsitellään loistavalla tavalla ihmisen potentiaalia nousta ylös alhaisimmastakin alhosta, jossa itsesääli ja itsetunto rimpuilee haparoivia askelia kohti lopullista voittoa. Välirauhan aikana suomalaiset yrittivät jatkaa normaalia elämää, kuten ennen talvisotaa. Ainakin tämän tarinan perusteella se on ollut vaikeaa ja ahdistavaa. Kuitenkin tästäkin saa vaikutelman että kaveria ei jätetä

Toisin kuin voisi luulla ei tarina ole kuitenkaan pessimistinen. Päin vastoin. Saksalaisetkin vielä tuolloin menestyivät Euroopan rintamilla ja kaikki oli avoinna. Suomi sai jopa apua ja sympatiaa saksalaisilta, joten nämä saivat käyttää Suomea läpikulkuun pohjoiseen (kuten tuolloin Ruotsiakin).

Vaikka sittemmin tiedetään hyvin kansan tulevat vaiheet, niin ainakin hetkeksi tämä kirja voi vaivuttaa lukijansa aikaan - vaiheeseen jolloin kaikki oli vielä mahdollista.

Rakkaus vainoaikaan on hyvä kirja ja osin melko informatiivinenkin. Vaikka Waltarin teksti paisuu hetkittäin jopa fennomaanisiin mittasuhteisiin, niin mielestäni se on kuitenkin ja ehkä sen vuoksi realistinen. Itselleni tulee mieleen esim. taiteilijan esikoisteos Suuri illusioni, jossa on samanlaista melko rentoakin kaupunki- ja seuraelämää. Kaikesta huolimatta tämäkin kirja jää jotenkin kesken. Olen mieltynyt näihin maanläheisiin romaaneihin ja aijon lukea näitä vastaisuudessakin. Oppii ehkä jotain takavuosien Helsingistä ja helsinkiläisistä.

Riikka Pulkkinen - Raja

Kirjailija: Riikka Pulkkinen

Sivumäärä: 399

Kustantaja: Gummerus

Painos ja Vuosi: 6.painos - 2007

Perimmäisten asioiden äärellä. Riikka Pulkkinen edustaa oivallisesti nuorta suomalaista kirjailijasukupolvea. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt kirjoittaa useampia kirjoja ja saada useita tunnustuksia. Tämä Raja on hänen esikoisteoksensa ja jo ilmestyessään saanut paljon positiivista huomiota. Raja on ainoa Gummeruksen kustantama kirja, koska myöhemmät ovat Otavan kustantamia. Pulkkinen on asunut suurimman osan elämästään Oulussa, tosin nykyään hän lienee helsinkiläinen. Sain muutamia vuosia sitten vihjeen, että tämä kannattaisi lukea - joten päätin aloittaa tämän kotimaisen kirjallisuuden kuukauden tällä Pulkkisen Rajalla.

Tämä Riikka Pulkkisen Raja osoittautuikin melko piristäväksi (vaikkakin rankaksi) kirjaksi. Tarinassa saurataan muutaman ihmisen elämää helsingissä vuosituhannen alkupuolella. Kirjailija lähestyy puhuttelevia, merkityksellisiä ja vaikuttaviakin aiheita melko raikkaalla tavalla. Hänen kirjoituksensa on melko kepeätä, vaikka aihepiirit ovat rankkoja. Kaksi kenties merkittävintä henkilöä ovat ikääntyvä kirjallisuuden professorinna Aropalo ja hänen siskontyttönsä Mari. Aropalo on ajautunut dementoituvan aviomiehen saattohoitajaksi ja elää rankan lupauksen varjossa. Hän oli lupautunut armomurhaamaan miehensä, tämän sitä pyytäessä jo sairastumisen alkuvaiheessa. Lienee selvää että tällaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Tässä pohditaankin melko monipuolisesti kyseisen ilmiön etiikkaa ja oikeutta, moraalisia ja juridisiakin puolia. Lisäksi muutamat muut arkisetkin seikat ovat asian toteuttamisen esteenä tai ainakin haasteena.

Samaan aikaan sisaren tytär Mari rakastuu erääseen miesopettajaan ja tämä suhde ajautuukin surullisille ja varsin epäsopiville raiteille. Marin opettaja Julian osoittaa kiinnostuneisuutensa tyttöön, koska miehen oma avioliitto natisee liitoksissaan. Vaikka tässä "rakkaudessa" onkin lähtökohtaisesti molemminpuolista tunnetta, on se silti moraalisesti ja monin tavoin muutenkin tuomittavaa. Heitä yhdistää myös Julianin opettama kirjallisuus, jonka kautta samalla yritetään selvittää tragedian ja sen lieveilmiöiden suhdetta. Ovatko nämä välttämättömiä ja kohtalokkaita?

Tarinassa seurataan tarkemmin myös Juliania ja hänen perhettään, erityisesti hänen tyttöään Annia. Pienen ja kasvavan tytön sielunelämä avautuu kaikkine epäilyksineen ja leikkeineen uskottavasti. Ehkäpä tämä onkin positiivisin elämänkuvaus tässä kirjassa, ainakin se on jotenkin rehellisin ja vilpittömin. Ympärillä tapahtuvat asiat sekoittavat ainakin hengessä ja ilmapiirissä pientä elämää.

Pulkkinen kuvaa ihmisiä eri ikävaiheissa ja tilanteissa, jotka ovat pitkälti ratkaisevia ja kuitenkin aika arkisiakin. Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni ja usein pienetkin teot saattavat vaikuttaa suuresti. Keskeisinä teemoina ovat eutanasia, kielletty rakkaus ja ihmisen kehitys. Toisaalta aiheellisesti huomioita saa myös nuoren naisen haavoittuvuus ja häneen kohdistuva miehinen uhka. Miksi aikuinen mies alkaa ahdistella tyttöä ja sotkee tämän ja myös oman elämänsä? Aika monella tasolla ja monessa suhteessa käydään siis rajalla, ehkäpä jopa ylitetään se.

Vaikka aiheita lähestytään melko kepeästi, jää ainakin itselleni näistä uskottava kuva. Jotenkin tarinan päätökset ja kohtalot eivät tunnu lopullisilta. Tässä ehkä paljastuukin kirjailijan nuori ikä, ainakin hänellä on jotenkin raikas ote kerronnassa. Kaikki luvut on nimikoitu niiden päähenkiöiden mukaan, itselleni taitaa olla lajissaan ensimmäinen kerta. Tarina on hyvin jäsennelty ja teksti on helppoa lukea. Rajasta voisi kertoa ja samalla paljastaa paljonkin, mutta mielestäni on parasta todeta vain että kirja on hyvä. Ainoa kritiikin paikka on omasta mielestäni hieman ylitsepursuava eroottisuus ja sen "arkinen", jopa pornahtava käsitteleminen. Hieman vaivaannuttavaa, mutta ehkä tämä puoli houkuttelee nuorempaa lukijakuntaa.