keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Björnstjerne Björnson - Liput liehumassa

Suomentanut: V. Hämeen-Anttila
Sivumäärä: 375
Kustantaja: Ex Libris
Painos ja vuosi: 1.lyhentämätön painos - 1970


Liehuuko liput kirjassa naisasioiden puolesta vaiko vastaan? Olen tuossa muutaman vuoden kerännyt tätä Ex Libris-sarjaa ja aina silloin tällöin löytänyt uuden osan. Koska aika oli Björnstjerne Björnsonin, päätin lukea tämän sarjassa ilmestyneen Liput liehumassa -kirjan. Kirjan painojälki on korkealaatuista ja sivut hyvää paperimateriaalia. Se on lisäksi ja ehkä myös tarpeettomasti kuvitettu, koska sivujen väliin on nimittäin kiilattu muutamia tarinaa tukevia painokuvia. Onpa siinä itse herrastakin hieman suttuinen rintakuva. Koska Björnson sai aikanaan ensimmäisten joukossa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, olivat odotukset hieman korkealla. Kaiketi hän on yksi tärkeimpiä edesmenneitä norjalaisia nykykirjailijoita.

Kirjailija kuvattuna teoksen alkulehdellä.

Koko tarina rakentuu Tomasinen ja hänen poikansa Tomas Rendalenin ympärille. Tomasine jää leskeksi raskausaikanaan ja aloittaa näin ollen yksinhuoltajan elämän jo varhain. Heti alkuvaiheessa nainen huomaa poikansa olevan jotenkin heikohko ja huono-oppinen. Oikeastaan hän vertaa Tomasta alati ystävättärensä tyttöön Augustaan, joka on terveen oloinen, vitaali ja ylivertainen. Lapset leikkivät usein yhdessä varttuessaan ja Tomas jää aina alakynteen, kun Augusta vetää häntä korville. Tomasine kasvattaa aika ankaralla kädellä Tomasta ja näissä sessioissa on jotain hitusen sairastakin - kieroutuneesti havainnoivaa ja sopeuttavaa.

Tomas toimii tyttökoulun luonnontieteen opettajana ja pian koulussa liberaalit aatteet nostavat päätään ja nämä uhkaavatkin yhteiskunnallisia sekä yhteisöllisiä arvoja. Kysymys kuuluukin kuinka paljon näihin on taustavaikuttimina Tomasin äiti Tomasine? Koulun ilmapiiriin kuuluu ilmiselvästi tasa-arvo ja vaapaa "kanssakäyminen" sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Tomasin lisäksi koulussa on anoastaan yksi toinenkin miesopettaja. Tämä Rehtori Karl Vengen joka niin ikään asuu Rendaleneilla, peesailee hillitysti näissä liberaalisissa kysymyksissä. Tarinan tytöt ja nuoret naiset ovat kaksinaamaisia, toisaalta hyvin fiksuja ja viekkaita. Tarinan pojat ovat mielisteleviä kiusanhenkiä, mutta miehet ovat heittiöitä ja luonteeltaan epäjohdonmukaisia. Selvästi kauniinpi sukupuoli on kirjan edustavampi puoli, jolla on tiettyä selviytymispotentiaalia.

Mielestäni Liput Liehumassa on lähinnä äidin ja pojan kasvukertomus, jossa käsitellään kipeitä ja ristiriitaisiakin asioita heidän välillään. Jotenkin tämä Tomasinen vahva naiseus ja äitiys on loukannut Tomasta ja vienyt tältä ehkä tarvittavaa tilaa ja ilmaa. Näin ollen pojan suhtautuminen muihin tyttöihin ja naisiin on hyvin omintakeista. Björnson käsittelee tuolloin ajankohtaisa ja arkojakin aiheita, kuten naisasiat, kristinusko ja näiden yhteensovittaminen. Lisäksi yhteisössä itsessään piileviä asioita, kuten haureus, epärehellisyys ja ylipäätään kaikenlainen henkinen (nöyryytys ja väheksyminen)  ja fyysinen (mies hakkaa tai äiti lyö) väkivalta.

Hetkittäin tuodaan mukaan myös yhteiskunnallisia kannanottoja ja jopa politiikkaa. Vaikka kirja on tarkkoitettu kaiketi rohkeaksi ja röyhkeäksi, en itse sitä kyllä sellaisena pidä. Se on aikansa tuote ja tuolloin varmasti vähän "kuohautellutkin" norjalaisia patrioottisia ja kristillisiä sieluja. En osaa ajoittaa tarinaa tarkasti, mutta koska se on julkaistu alunperin 1884 - on se siis ainakin luonnollisesti tätä ennen tapahtunutta. Kirjailija ei esim. eläessään kokenut naisten äänioikeutta kotimaassaan, koska tämä toteutui vasta vuonna 1913 (siis kuusi vuotta myöhemmin kuin Suomessa).

Liput liehumassa on erittäin pitkäveteinen ja raskassoutuinen kirja. Tässäkin tapauksessa on tutustuttava pitkiin ja kielioppia uhmaaviin lausehirviöihin. Kaiken lisäksi lauserakenteet ovat jotenkin epäluontevia, eli niitä leimaa ts. jokin kummallinen kaunosieluisuus ja turhanrunollisuus. Välissä pitää huokaista ja lukea ns. lause uudelleen ja todeta ettei tule kesää. Sanajärjestykset ovat omalaatuisia ja sisältökin mössöytyvä. Kaikesta huolimatta on jotain positiivistakin, kuten aiheen tärkeys ja tietyllä tavalla ajankohtaisuuskin - koskapa maailmasta olisi tullut liian tasa-arvoinen. Sikäli tämäkin kirja omaa paikkansa myös nykypäivänä kirjallisuudessa. Vähän mietityttää tämän käännöstyö, kuinkahan tämäkin lähtisi lentoon norjaksi? Tiedä häntä. Taitaa tuo Björnsonin Kootut teokset levätä hyllyssä vielä jonkun tovin.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Nadine Gordimer - Poikani tarina

Suomentanut: Kristiina Drews
Sivumäärä: 327
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 1.painos - 1991


Rakkauden vai apartheidin rintamalla? Vaikka rotuerottelu onkin monin paikoin maailmaa jo mennyttä elämää, niin silti voi esittää kysymyksen että onko se sitä syvällisemmällä tasolla. Etelä-Afrikkalainen naiskirjailija Nadine Gordimer ainakin tässä kirjassaan Poikani tarina, käsittelee aihetta vielä nykypäivän mittapuulla melko tuoreen ja raikkaan oloisesti. Nythän taas ollaan menossa kohti "muukalaisvihamielisempää" maailmaa kovalla tohinalla. Esimerkiksi Euroopassa ääriliikkeet ovat saaneet uutta ja pysyväisemmältä vaikuttavaa jalansijaa. Toisalta siellä missä on ihmisiä, niin siellä lienee eriarvoisuutta aina - menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Poikani tarina ei ole pelkästään rotuerottelua käsittelevä kirja, vaan pikemminkin ehkä vimmaista ja petollista rakkautta käsittelevä kirja. Rakkautta jota on (kuten usein on) vaikea hallita ja toisaalta sietää. Tarinan päähenkilö (tai ainakin toinen niistä) Sonny on pikkuhiljaa ikääntyvä musta aktivisti, joka kamppailee apartheidia vastaan niin laittomin kuin laillisinkin keinoin. Hän on jatkuvasti kahnauksissa valkoisen vallan kanssa, joutuupa hän jopa muutamaksi vuodeksi vankilaankin. Tässä ohessa rakentuu Sonnyn ja Hannahin välille rakkaussuhde, joka on alun alkaen ystävyys ja aktivistikumppanuussuhde. Miksi ja miten se johtaa rakkaussuhteeseen, on monitahoinen kysymys. Hannah on muista tarinan hahmoista poiketen valkoinen, mutta tämä ei sinällään ole mitenkään olennaista.

Tarinaa kerrotaan minä muodossa myös Sonnyn pojan Willin näkökulmasta. Will on selvästi äidin poika ja pitää tämän puolia, hetkittäin jopa aggressiivisestikin. Willin silmissä isä on aluksi lurjus ja perheen pettäjä, mutta tarinan edetessä ja Willin aikuistuessa alkaa poika tavallaan ymmärtääkin isäänsä. Sonnyn laillinen vaimo ja pojan äiti on melko passiivinen hahmo, joka lopulta rakentaa itselleen marttyyrin roolin. Tavallaan vaimo Aila onkin yllätyksellisin henkilö koko paletissa.

Sonny huomaa ikääntymisen merkit myös fyysisesti, tulee vapinoita ja eturauhanen turpoaa yms. Samalla hän oivaltaa sen, kuinka vähän hän oikeastaan hallitsee ympärillään olevia tapahtumia ja asioita. Vähiten ehkä ihmissuhteita ja ihmisiä. Ehkä hieman yllättäen Gordimer ei käsittele kirjassaan naiseutta ja naisasiaa, vaan pikemminkin miehenä oloa ja tunne-elämän turmellusta. Mielestäni aihetta käsitellään varsin neutraalisti, eikä ketään varsinaisesti syyllistetä tai haukuta. Pikemminkin ihminen ajautuu olosuhteiden pakosta kaikenlaisiin onnettomiin ja kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Poikanin tarina ei ole ehkä helpompia kirjoja lukea, koska aihepiirit ovat melko rankkoja. Sinällään Gordimerin teksti on melko helpposelkoista ja käännöstyökin lienee ihan laadukas. Ehkä olisin odottanut enemmän yhteiskunnallista ja poliittista temmellystä, nythän käteen jäi päälimmäisenä hankisen ja lihallisen rakkauden asiat. Toisaalta nämä teemat ovat ehkä jollain tasolla lähempänä esim. tavallista suomalaista arkilukijaa. Kirja ei ole suuremmin provosoiva puoleen tai toiseen, joten se on varmasti melko turvallinen valinta - jos ei ole allerginen vimmaisille elämäntarinoille. Itse luin kirjan melko löysällä ottella, ilman turhia "rypistelyitä". Odotettua positiivisempi kokemus.

torstai 23. lokakuuta 2014

Eyvind Johnson - Kaupunki hohtaa pimeässä

Suomentanut: Eino Heinivaara
Sivumäärä: 256
Kustantaja: Tammi
Painos ja vuosi: 1.painos - 1946



Työläiskirjailija ei suuremmin paasaa Jumalasta tai Jeesuksesta. Päätin lainata tämän jo pitkään etsimäni kirjan tuosta suuresta kirjastosta, koska en tätä mistään paikallisesta divarista löytänyt. Olen lukenut aiemmin jo Tulta ja ruusuja, sekä Tällaista on elämäsi -kirjat, jotka olivat kelvollisia - tosin keskenään hyvin erilaisia. Vaikuttaisi siltä että Johnson on uransa alkuaikoina kirjoittanut pitkälti tavallisista ihmisistä ja heidän elinympäristöstään. Kaupunki hohtaa pimeässä on juurikin aihepiiriltään kertomus pohjoisen ihmisistä ja heidän selviytymisestään karussa pohjolassa.

Kaupunki hohtaa pimeässä on kertomus pienestä kaupungista ja sen asukkaista. Kaupunki jonka nimeä ei koskaan mainita sijaitsee ehkäpä napapiirin tuntumassa. Ainakin talvet ovat pimeitä ja lunta on paljon. Eletään siis vuotta 1925 tai 1926 (päättelin postikonttoristin syntymä- ja kuolinajan perusteella). Tarinan pääosassa on opettaja Andersson, joka on pettynyt elämäänsä ja haikailee elämätöntä elämää. Vaikka hänen päivänsä täyttyvät vastuullisesta työstä ja hän nauttii yhteisön arvostusta, tuntuu siltä ettei hän ole saanut elämältään haluamaansa. Andersson olisi halunnut lentää vapaana kuin lintu ja liittyä merenkäviöihin. Ehkäpä opettaja ei olisikaan halunnut mitään suurempaa koulusivstystä, vaan valita ammatin jossa voi olla tuntematon ja vapaa.

Jostakin syystä Andersson ei voi sietää kaupungin kelloseppä Hammaria, joka on kiilaamassa itseään hyvää vauhtia kaupungin eliittiin. Hammar on pärjännyt hyvin bisneksissä, mutta onnettomuus on seurannut häntä perhe-elämässä. Vaikuttaisi siltä ettei sillä saralla ole helpotusta näkyvissä edes tarinan edetessä. Hammar on menettänyt jo aiemmin toisen lapsistaan, eikä tämä toinenkaan Sture oikein saa elämästään kiinni. Yhtä kaikki Hammar on taitava puhuja ja omaa karismaa, joka selvästi vaivaa opettaja Anderssonia. Miksi Hammar uhkaisi opettaja Anderssonia? Vaikka Hammar onkin typerä keppihevosella ratsastava kunnallispelle, on Anderssonin jopa patoutunut katkeruus jotain älytöntä.

Samaan aikaan postikonttoristi neiti Ågren sairastuu keuhkokuumeeseen ja lopulta kuolee siihen. Ågren on koko ikänsä (yli kolmekymppiseksi) etsinyt onneaan tästä pienestä kaupungista, löytämättä sitä kuitenkaan Hän on turruttanut oman elämänsä tyhjyyttä pitkiin työpäiviin ja osallistumalla kunnallispolitiikkaan. Neiti Ågren on ainoa nainen merkittävässä elimessä ja ansaitsee siis yhteisön arvostuksen ja huomion. Siinä missä konttoristin kuolema olisi aiheuttanut esim. Salka Valkassa suuren ns. hengellisen kriisin ja huomion, niin tässä se hoidettiin pienellä palopuheella ankeissa kuoppajuhlissa.

Kaikesta päätellen tämä pieni kaupunki on kuin siirtokunta. Kun talvi saapuu ja erityisesti helmikuu, niin koko kaupunginväki vetäytyy kuoreensa ja vaipuu talvihorrokseen. Johnson kuvaa jopa masentavaksi ilmapiiriä ja henkeä, joka kaupungissa valitsee. Mielestäni se onkin osuvaa, koska olen itsekin tämän pohjoisen talven ja pienen kylän ilmapiirin kokenut. Tarinan uhkakuvat ovatkin realistisesti sisältäpäin tulevia, ei niinkään ulkoa kuten useissa tarinoissa. Suurimmat demonit ja paholaiset asuvat ihmisessä ja yhteisössä itsessään, josta ne sitten kriiseissä ja lamavaiheissa nostavat päätään. Kaupunki hohtaa pimeässä onkin näistä lukemistani Eyvind Johnsonin kirjoista pessimistisin. Ihmiskohtalot ja koko elämän piirit ovat varsin ankeat, eikä niihin mielestäni liioin tule helpotusta edes lopussa.

Kirjassa halveksitaan mielestäni oppineisuutta ja menestystä muutenkin, itseasiassa kukaan kaupungissa ei aidosti tunnu arvostavan toistaan - vaikka onkin jonkinlaista näennäisarvostusta. Kuinka joku joka on jotain, voi sitten tehdä mitä lystää. Toisaalta tämä melko heterogeeninenkin populaatio ei saa aikaan mitään suuremmin positiivista koheesiota, jolla kaupunki tulisi "hohtavammaksi". Tuntuu kuin jokin mystinen tylsistymisen noidankehä ajaisi yksittäisiä ihmiskohtaloita kurjemmille raiteille, syösten lopulta kuolemaan tai täydelliseen tylsyyteen. Itseasiassa minusta tässä tarinassa oli jopa eksistentiaalisia sävyjä.

Kirja on painettu heti sotien jälkeen, joten itse materiaali on melko "epätasalaatuista". Täytyy myöntää että tarina vaikuttaa aika spontaanisti kirjoitetulta, eikä se ole mistään kohtaa epäuskottava. Ehkä kateus poisluettuna on yhteisö melko tunneköyhää ja jopa fakkiutunutta. Tekstin asu palvelee lukukokemusta ja kieli on helppoa ymmärtää. Kaikki tämä tekee tarinasta toisaalta jotenkin taianomaisen. Ehkäpä kaupungin hohde onkin vain pimeässä loistavan kaupungin valoa, tai sitten se on jokin lunastumaton lupaus "ehkä" paremmista ajoista.

Koska kirjasta ei ole suuremmin netissä kirjoiteltu saati bloggailtu, niin haluan mainita Tarukirjan edustavan arvion tästä mielestäni lukukelpoisesta kirjasta.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Salvatore Quasimodo - Ja äkkiä on ilta

Suomentanut: Elli-Kaija Köngäs
Sivumäärä: 85
Kustantaja: Kirjayhtymä
Painos ja vuosi: - 1962


Reittä myöten abstraktion suossa. Italialainen runous ei ole oikein tuttua itselleni, kuten ei varmaankaan monelle muullekaan suomalaiselle (miehelle). Salvatore Quasimodo (sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1959) oli yksi keskeisimpiä hermeettisen runouden edustajia, joita oli myös Guiseppe Ungaretti ja Eugenio Montale. Näistä jälkimmäinen sai niin ikään Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1975. 

Quasimodon runollinen tuotanto on melko suppea ja aika vaikea selkoinen. Hänen tuotantonsa jaetaan kahteen osaan, ennen sotaa ilmestyneeseen ja sen jälkeiseen. Päälimmäisinä teemoina ainakin itse havaitsin kuoleman ja vanhat tarustot. Sisällön osalta jäi kokemus melko laihaksi, koska ainakin nämä runot olivat varsin "kryptisiä" ja monimutkaisia ymmärtää. Mietin että mahtaako tämän laatuinen runous avautua vain alkuperäiskielellä, koska aika töksähtäviä ja kulmikkaita olivat valtaosin ainakin nämä "värssyt". Lähinnä aiemmista lukemistani tuli Odysseas Elytis mieleen.

Koska tämäkin tuohon Nobel-urakkaan sisältyi, niin piti sitkutella lävitse. Jotenkin kolisi kuin tyhjään ämpäriin, ei paljon löydy sanottavaa. Ja äkkiä on ilta oli ainoa suomennettu Quasimodo mitä löysin, tämäkin oli kirjaston varastossa. Ehkäpä koitan vältellä näitä italialaisia runoilijoita vastaisuudessakin.


torstai 16. lokakuuta 2014

Isaac Bashevis Singer - Orja

Suomentanut: Kaj Kauhanen
Sivumäärä: 272
Kustantaja: KKK
Painos ja vuosi: 2.painos - 1983


Elämä ilman nautintoja on yhtä tervan vetämistä. Isaac Bashevis Singer oli puolalaissyntyinen kirjailija, joka tosin myöhemmällä iällä muutti Yhdysvaltoihin pakoon juutalaisvainoja. Hän eli melko pitkäikäiseksi ja ehti julkaista paljon kirjallisuutta, jota on sittemmin suomennettu kiitettävissä määrin. Ennen hänen Nobel-palkitsemistaan oli suomenkielellä julkaistu vain tämä Orja vuonna 1962. Päätin siis lukea mainitun kirjan, vaikka hyllyssäni on toki muitakin. Ehkäpä sitten joskus myöhemmin luen tuon Moskatin suvun, joka lienee hänen merkittävin teoksensa.

Orja on kertomus juutalaisesta Jaakobista, joka on melko värikkäidenkin vaiheiden jälkeen joutunut orjaksi puolalaisille talonpojille pieneen kylään vuorten juurelle. Ajanjakso jota eletään on ilmeisesti 1600-luvun puoliväli, joka oli koko Euroopankin mittapuulla melko "rauhatonta" aikaa. Kuten tässäkin kirjassa käy ilmi, ovat juutalaiset kärsineet koko olemassaolonsa ajan erilaista vainoa ja vihaa. Tämän saa kokea myös Jaakob, joka sitkuttelee nälkäpalkalla orjana tehden kaikenlaista maataloustyötä. Hän ruokkii karjan, tekee puita ja korjailee satoa yms. Mies on melko vahvaa tekoa ja pystyy kuin pystyykin noudattamaan miltei kaikkia tiukkojakin sääntöjä, joihin juutalaisuus velvoittaa. 

Kuitenkin Jaakob on myös mies ja hänellä kuten muillakin miehillä on tiettyjä viettejä, joita vastaan on vaikeaa - ellei jopa mahdotonta taistella. Hänen kohtalokseen ilmestyy Wanda, joka on puolalaisperheen tyttö. Tämä ahkera, pyyteetön ja tunnollinen nuori nainen voittaa väsytyskamppailun Jaakobin kanssa, jolloin he ajautuvat kiellettyyn suhteeseen. Onkin suoranainen ihme, ettei Jaakob muutenkin vihaa pursuilevassa yhteisössä menetä henkeään  vihaisten sukulaisten ja kylänmiesten toimesta. 

Yllättäin... ja juuri kun Jaakob luulee tulevansa tapetuksi, tullaan häntä noutamaan takaisin jo tuhoutuneeksi luultuun yhteisöön. Tästä alkaakin uusi ns. jälkimmäinen vaihe kirjassa. Jaakob joutuu eroon Wandasta ja hetken vaikuttakin siltä että suhde on tuhoon tuomittu. Yhteinen taival jakuu kuitenkin myöhemmin ja tästä kehkeytyy eräänlainen valheen ja näennäistotuuden kudelma, joka sopivasti rakoilee tarjoten äkillisiä ja vaarallisiakin tilanteita.

Singer kuvailee juutalaisuutta ja heidän ohessaan elävien muidenkin kansallsiuuksien elämää melko vaikuttavasti ja onnistuneesti. Itselleni ei tosin avaudu kaikki juutalaiset sanonnat ja tavat, ehkäpä se edellyttääkin joko juutalaisuutta tai ainakin kyseisen kansan parempaa tuntemusta jo valmiiksi kirjaan tarttuessa. Mielestäni kirjassa ei tehdä juutalaista tai muutakaan ihmistä toistaan paremmaksi, sen sijaan heidän keskinäiset vaikeudet kumpuavat jatkuvasti esiin. Singer esittää jopa hienoista kritiikkiä uskontoaan kohtaan. Kulttuurit ja uskonnot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, eikä kuolonuhreiltakaan vältytä. Koska tuolloinen ajanjakso on ollut hyvin verinen, joutuu tässäkin tarinassa moni lapsi elävältä haudatuksi ja monen aikuisen pää seipään nokkaan. Voi vain todeta että 1600-luvulla on pelattu raakaa peliä. Tosin sotaa ja väkivaltaa esiintyy nykypäivänäkin, mutta se onkin sitten taas toinen juttu.

Tarinan keskeisinä teemoina ovat kuitenkin yksilön ja yhteisön velvollisuuksien ja oikeuksien suhteet. Moraaliset käsitykset luodataan lähinnä uskonnon kautta, ei ehkä niinkään maalisten lakien kautta. Muutenkin tuntuu siltä ettei oikean ja väärän raja ole niinkään selvä. Vaikka orja vapautuukin maaorjuudesta, vaikuttaa siltä ettei hän pääse irti uskonnon ja elämän orjuudesta.

Orjan keskeiset henkilöhahmot ovat voimakkaita omalla tavallaan, mutta toisaalta melko erilaisia. Jos Jaakob on karski ja jopa hieman heikkoluonteinen, on Wanda(myöhemmin Saara) pieni ja määrätietoinen. Tässäkin tarinassa raakimmat ihmiset ovat heikosti koulutettuja ja varsinkin kasakoita pidetään barbaarisina. Yllättäen myös ruotsalaiset saavat osansa ja mikäpä siinä, ovathan he viikinkien jälkeläisiä. Jotenkin hassusti ajauduin muutenkin kuvittelemaan henkilöhahmojen ulkonäön heidän tapojensa ja ammattinsa mukaan, parissa kohtaa ehdin huomata ettei tämä pitänytkään paikkaansa. Muuten tarina ja sen tärkeimmät ihmiset seuraavat melko fatalistisesti punaista lankaa, jonka Bashevis Singer on lukijalleen punonut.

Lukukokemuksellisesti kirjan alkuosa eli noin sata sivua tuntui aika tylsältä ja junnaavalta, vaikkakin nuissa kuvailtiin esim. ympäristöä paljon enemmän ja monipuolisemmin. Juonellisesti loppupuoli tarjoili enemmän purtavaa ja yllätyksiä. Sinällään teksti on helppoa luettavaa ja positiivinen yllätys (odotin tarinaa paljon tylsemmäksi kuin se olikaan). Koin muutamia oivalluksia, jotka koskivat ennakkokäsityksiäni mm. juutalaisuutta ja historiaa kohtaan. Orja on siis mielestäni kirja joka kannattaa lukea.

Lopuksi lainaus tekstistä, jossa on häivähdys komediaa, ivaa ja jopa surrealismia. Tässä hetkessä herätyksenomaisesti (kuin lapiosta päähän) Jaakob törmää isyyden haasteisiin.

"Mies nousi vuoteesta. Repeytyneen paidan alta vilahtelivat ohuet, karvaiset ja väärät sääret. Hän etsi pullon vaimolleen. Huoneessa vallinnut liike oli herättänyt eläimet. Kissa ojenteli jäseniään, kanat kaakersivat, madot nakertelivat ja hiiri tuikkasi päänsä esiin lattianraosta. Nainen kääntyi seinään päin ja puristi maitoa rinnoistaan. Hetken kuluttua hän ojensi Jaakobille pullon jonka kaulaan hän oli kietaissut kangaskaistaleen ja näytti hänelle miten vauvan suuhun tuli heruttaa pisara kerrallaan niin ettei se tukehtuisi."

Isaac Bashevis Singer - Orja s. 242

maanantai 13. lokakuuta 2014

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa III Rouva Swannin ympärillä

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski
Sivumäärä: 286
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1979


Taiteellista ja saivartelevaa ranskalaista rakkautta. Olen päässyt tässä Marcel Proust luku-urakassa jo Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kolmanteen kirjaan Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (melkoinen sanahirviö). Nämä Proustin kirjat tähän mennessä eivät ole saaneet aikaan suuria riemun kiljahduksia, joskin ne ovat kieltämättä kehittäneet keskittymiskykyä ja luetun ymmärtämistä. Tämä kirjasarjan kolmas jakso suomennettiin vasta vuonna 1979, joten eipä tälläkään taidekirjalla ole mitään kiirettä ollut saapua (epäkaupallisuudessaan) Suomen markkinoille.

Tarina käynnistyy kertojan diplomaatti-isän hyväksyessä tämän kirjailijan uravalinnan, johon isä aiemmin on suhtautunut nihkeästi. Jotenkin tuntuu siltä että ilo saavutettuun päämäärään on suhteellisen vaatimaton, koska ilmeisesti pojan luomisvoimaa torppaa sydämen asiat ja rakkaus. Poika alkaa pikkuhiljaa päästä Swannien suosioon ja niinpä hänelle järjestyy myös mahdollisuus aloittaa vierailut Swannien talossa. Kertoja on siis tulisesti rakastunut (tai ainakin luulee niin) Swannien tyttäreen Gilbertteen, joka vaikuttaa lähinnä leikkivän kertojan kanssa. Koska nämä ylhäistäkin vieraskuntaa pursuilevat kohtaamiset alkavat Gilberteä lähinnä kyllästyttää, alkaa hän käyttäytyä halpamaisesti tai ainakin väheksyvästi kertojaa (poikaa) kohtaan. 

Huvittava kurjositeetti on tämä omituinen ja hieman epäselväkin kirjailija Bergotte, josta ei saa selvää onko hän kuuluisa tai ylipäätään hyvä kirjailija. Ainakin häneen suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Kertoja itse ei ainakaan osaa katsoa Bergottea ylöspäin, vaikka useat muut (ainakin näennäisesti) tekevät niin. Muutenkin tapaamisilla kohtaavat merkittävät ja jopa kuninkaalliset henkilöt, joihin kertojalla on etuoikeus tutustua.

Nämä estetiikkaa pursuilevat tajunnan virtaukset ovatkin kirjan keskeinen ja kantava voima. Proust leikittelee taas kertojan mielenmaisemissa, joissa risteilevät rakkauden tunteet, ylpeys, jahkailu, haikailu ja moni muu asia. Itselleni kertoja antaa lähinnä pöljän vaikutelman, kuinka saivartelulla ja tyhjän itkemisellä hän lyö vain päätään seinään. Toisaalta näitä viekkaastikin käsiteltyjä itsensä tutukiskelutilanteita on ehkä jopa huvittavaa lukea, ja kaiken lisäksi näissä paljastuu rakkauden patologia (sikäli kun kyseinen suhde on alun alkaenkin tuhoon tuomittu). Kun kertojan mieli ja itsetunto on nujerrettu (toisin kun hän itse luulee), alkaa jo seuraavan vaiheen alustus ja suunnittelu - eli haikailut lorvailumatkalle Balbeciin.

 
Jopa ärsyttävyyteen asti tutuksi tuleva näkymä kirjan sivuille, koko tekstissä ei yhtään ilmaa (kappalejakoa).


Rouva Swannin ympärillä on kuten aiemmatkin kirjat, yhtä puuduttava ja "vähän edistyvä". Tuntuu siltä, ettei tarina etene millään ja aihemaailmaltaankin tämä osa on jotenkin turruttava. Jos edellisissä jaksoissa oli muutamia kappaleen vaihtoja ja jopa lukukin, niin tämä on totaalisen yhtäjaksoinen. Erikoinen tapa Proustilla tehdä tarinan lauseista ja sisällöstä kompleksinen. Jotenkin vaikuittaa siltä että lukuelämyksen vaikeus on kirjan itsetarkoitus. Jos näihin haasteisiin tahtoo tarttua, niin kaipa näistä jotain jää käteenkin. Pitänee siirtyä loppuvuoden aikana jatko-osiin.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Vilhelm Moberg - Raskin perhe

Suomentanut: Eino Palola
Sivumäärä: 526
Kustantaja: Karisto
Painos ja vuosi: 1.painos - 1937


Jos vaatii niin pitää myös pystyä. Vilhelm Moberg oli ruotsalainen kirjailija, jonka tuotantoon kuului niin näytelmät kuin romaanitkin. Hän oli Harry Martinsonin ja Eyvind Johnsonin aikalainen ja hänen paras kausi lienee 40-50 luvuilla. Hänen ehkä tunnetuin kirjallinen tuotoksensa on laajahko kirjasarja Maastamuuttajat, joka käsittelee ruotsalaisten muuttoa Yhdysvaltoihin tuhatkahdeksansataaluvun puolivälissä. Vaikka Moberg ei koskaan saanut kirjallisuuden Nobel-palkintoa, niin mielestäni hän on kyllä esim. Martinsonin veroinen kirjailija. Itseltäni löytyy kyllä Maastamuuttajatkin, mutta päätin kuitenkin lukea tämän Mobergin esikoisromaanin Raskin perhe, joka ilmestyi alun perin jo 20-luvulla. Se käsittelee ruotusotilaan perhettä ja elämää, seuraten niitä kolmisenkymmentä vuotta.

Ruotujakolaitos perustettiin Kaarle XI:n toimesta jo 1680 luvulla, ja se oli tavallaan ammattiarmeija. Tässä tietty määrä talonpoikia oli velvollisia kustantamaan ruotusotamiehelle torpan ja pienehkön maatilkun, jolla ruotusotamies elätti itsensä ja perheensä - sodan ja rauhan aikana. Lisäksi valtio maksoi ruotusotamiehelle vaihtelevan suuruista palkkaa, joka oli pienehkö mutta riittävä perheen elatukseen. Ruotujako systeemi jatkuikin melko pitkään ja vasta vuonna 1901 se lakkautettiin, jolloin siirryttiin asevelvollisuusarmeijaan. Tietysti jo aiemmin Ruotsi-Suomessa jouduttiin järjestelmästä luopumaan, koska Ruotsi hävisi sodassa Suomen maa-alueet Venäjälle.

Tarinan keskeinen henkilö on renkipoika Gustav, joka riitautuu isäntäsä kanssa ja lyö tätä suutuspäissään. Hänen täytyy peloissaan karata ja hetken hän luuleekin tappaneensa isännän, mutta pian helpotuksekseen huomaa isäntänsä olevan kunnossa. Tässä yhteydessä Gustav ehkä hieman hätäisestikin värväytyy ruotuväkeen ja saa itselleen uuden sukunimen  Rask, ja muuttaa torppaan numero 132. Kuinka ollakaan hänen renkikaverinsa tästä tietämättään liittyy myös ruotuun ja hänestä tuleekin Raskin pidempiaikainen ystävä ja sotilastoveri (Klang).

Vaikka Gustav oli renkinä varsinainen tappelupukari ja kuumakalle, oli hän silti maineeltaan karski ja kunniallinen mies. Palvelukseen astuessaan ja palvellessaan rykmentissä, hänestä ei voi sanoa moitteen sanaa. Sen sijaan hänen kaverinsa Klang on kaikkea muuta, juoppo ja naisten hakkaaja. Näitä kahta voidaankin verrata useassa kohden ja kaikesta päätelleen Rask onkin pitkälti mies paikallaan. 

Rask menee naimisiin köyhän mutta ahkeran ja luotettavan Iidan kanssa, joka työskentelee saman ruodun eräällä torpparilla. Kyseinen torppari on pitkään havitellut Iidaa itselleen ja joutuu pian vetämään lyhyemmän korren. Tästä kehkeytyykin pitkä juopa Raskin ja torpparin välille, johtuen lopulta melko dramaattisiinkin seurauksiin. Vaikka Rask onkin kunniallinen ja suoraselkäinen sotilas, ei hän kuitenkaan miehenä ja perheen isänä pysty olemaan läheskään niin nuhteeton. Hän haparoi elämässään kaikenlaisin verukkein, yleensä syyllinen on vanha vihtahousu, eli perkele joka miestä vie ja viekottelee. Mies on lopulta heikkona naisiin.

Koska tapahtumat sijoittuvat 1870-1900 lukujen haarukkaan (eli ruotujakojärjestelmän loppu aikoihin), ei Raskin tarvitse koskaan oikeaan sotaan lähteä, vaan lähinnä erilaisille leireille ja sulkeisharjoituksiin. Sotamies Raskille siunaantuukin suuri perhe, jossa koetaan ylä- ja alamäkiä. Tarinassa tutustutaan tavalliseen elämään ja arkeen, mitä haasteita ja vaikeuksia esim. pula-aika tuo tullessaan. Kuinka elämää värittää iloiset ja surulliset perhetapahtumat, ja kuinka vaikeuksienkin kautta on mahdollisuus aina selvitä. Kirjan pääteemoja lienevät miehinen mustasukkaisuus, naisellinen kateus ja yleinen halpamaisuus.


Kuvassa Vilhelm Moberg kuusikymmentäluvun loppupuolella(lähde Wikipedia).

Sotilaselämän kuvailu jää sinällään melko vähäiseksi, mutta toisalta tämä korvautuu melko äijädraamallisillakin käänteillä. Itselleni tulee kirjasta mieleen F. E. Sillanpään teksitit. Kirjan hahmot ovat intohimoisia ja järjestävät melko näyttäviäkin kohtaamisia. Erityisesti tulistumista ja raivontunteita esiintyy melko seikkaperäisestikin ja toisaalta osaamattomuus kohdata vaikeita tilanteita. Aika huonosti kouluttamattomat ihmiset osaavat hallita tunteitaan ja tekojaan. Raskin perhe on erittäin hyvä ja maanläheinen kirja, joten uskoisin että se puhuttelee valtaosaa suomalaisistakin lukijoista (vielä tänäpäivänäkin). Vilhelm Moberg pääsee lähelle tavallista ihmistä ja elämää, eikä monellakaan elämänalueella jätä lukijaansa kylmäksi. Ehkä ihmiset ovat jopa hieman karikatyyrisia, joskaan ei ihan mauttoman överisti. Kirjailija itse vietti elämänsä viimeiset vuodet alakuloisena ja selvästi masentuneena, johon hän lopulta menehtyikin vuonna 1973.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

Suomentanut: Tarja Härkönen
Sivumäärä: 479
Kustantaja: SSKK
Painos ja vuosi: - 2005


Pölyisten hyllyjen kätköistä. Luin tuossa keväällä Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki -kirjan vaimoni haasteena. Ainakaan tuo ensimmäinen kirja ei tehnyt vaikutusta, jos se ei nyt varsinainen pettymyskään ollut. Kirjailija Zafón on melko suosittu viihteellisempien latinokirjojen kirjoittaja ja hän työskenteelekin nykyisin elokuvateollisuuden käsikirjoittajana Jenkeissä. Vaikka tuo ensimmäinen lukemani Zafón ei ollutkaan ns. sarjan aloitus kirja, päätin kuitenkin lukea (taas) vaimoni haasteena tämän sarjan avauskirjan Tuulen varjo. Näitä itsenäisestikin toimivia kirjoja on kirjoitettu siis kolme kappaletta ja ilmeisesti yksi on vielä tulossa, joten saavutan urakan puolivälin.

Tarina alkaa Danielin ollessa kymmen vuotias. Hänen isänsä johdattaa pojan kirjallisuuden maailmaan ja he kulkevat paikkaan nimeltä Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Tässä pölyttyneessä labyrintissa on paljon harvinaisia painoksia, jotka edustavat kaikenlaista kirjallisuutta - klassikoista tietokirjoihin. Jostain syystä (ilmeisesti kohtalon johdatuksesta) poika tarttuu Julian Caraxin kirjaan Tuulen varjo, joka osoittautuu harvinaiseksi ja vähän luetuksi kirjaksi. Daniel saa kirjan mukaansa ja ihastuu siihen ikihyviksi. Tästä alkaa Danielin kiihkeä ja jopa päämäärätön etsintä, jonka kohteena on tämä salaperäinen kirjailija Julian Carax.

Samaan aikaan Daniel alkaa havaita omituisia tapahtumia, jotka noudattavat hänen lukemansa kirjan juonta. Kuka on siis tuo omituinen ja runneltun näköinen hiippari, joka alkaa ahdistella myös nuortamiestä. Tämän kaiken ohessa Daniel ottaa haparoivia ensiaskeleita tyttöjen ja naisten maailmaan, joka lieneekin yksi mielenkiintoinen osa tätä trillerimäistä tarinaa. Vaikka Taivasten vanki sijoittuukin myöhempään aikaan, ei sen lukeminen palajstanut tästä kirjasta hitustakaan. Ehkä sen verran kuitenkin, että lukija osaa odottaa kuka jää eloon ja kuka mahdollisesti vetää viimeisen henkäyksen.

Itselleni tuli taas kerran kuva espanjalaisesta perus ihmisestä, joka on kiihkeä ja raivokas - aina suin päin syöksyvä impulsiivinen hermokimppu. Muutenkin vaikutelma siitä, että tehdään ensin ja ajatellaan sitten vahvistaa tätä latinostereotypiaa. Myönnän että tällaista jo hieman valmiiksi asenteellista lukijaa alkaa hitusen ärsyttää. Toisaalta koira ei pääse karvoistaan ja jokaisessa kulttuurissa on omat hyvät puolensa, jotka myös värittävät ja piristävät ilmapiiriä. Nämä ovat aina niitä hetkiä, jolloin huomaa ettei suomalainen kaikessa juroudessaan ole niin ehdoton kuin voisi luulla.

Tuulen varjon henkilöhahmot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta melko hajoilevia ja epävarmoja, eivät tunnu saavan tekemisistään kunnon otetta. Lisäksi myös klassinen hyvän ja pahan jako ei ole täysin selvää. Mitkä ovat vaikuttimet ja ketkä ovat luotettavia? Tarinasta saa sarjakuvamaisen tai jopa elokuvamaisen vaikutelman, joten vaikka keskittymistaso ei olisikaan paras mahdollinen, niin luetusta jää paljon ns. "käteen".

Zafónin teksti on melko viihdyttävää ja tarina on varsin hyvin jäsentyvä. Jotenkin hetkittäin siitä ainakin itselleni puskee tekotaiteellinen vaikutelma, joka ei kuitenkaan pilaa yleiskuvaa. Tuulen varjo vaikuttaa suurella tunteella kirjoitetulta, joka on omiaan lisäämään Zafónista välittyvää persoonallista kuvaa. Hetkittäin lukuelämyksissä koin jopa maagisen realismin tuntua, eikä tämä ihan mitään perus kioskikirjallisuutta ole mistään kohtaa. Kuinka joku kuolee henkisesti ja ikään kuin syntyy uudelleen fyysisesti, ja kuinka tämä esitetään tarinan keinoin? Tämä lukemani Zafón oli monin verroin parempi kuin edellinen, siis ilmeisesti odottelen jo seuraavaa.

"... olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään. "

Zafón - Tuulen vanki

I,Mad Man (1989) IMDB
Kirjan peruskuvio jonka avulla tarina joko uppoaa tai pysyy pinnalla, ei tässäkään tarinassa ollut ennen keksimätön. Daniel lukee kirjaa ja huomaa pian kuinka hänen oma elämän kulku noudattelee kirjan juonta. Erityisesti  kauhuviihteen puolella tulee mieleen eräs takavuosien elokuva I, Mad Man (1989), joka rakentui samaan ideaan. Tässä Tibor Takácsin ohjaamassa elokuvassa myös runneltu tyyppi alkaa ahdistella lukijan lähipiiriä ja leikkoo irti ystävien kasvon osia. Eipä sillä etteikö hyvää ideaa voi muutaman kerran käyttää. Vaikka Tuulen varjo ei ollut läheskään niin makaaberi kirja mitä olisi voinut olla, niin kyllä siitä ihan selvästi välittyi klassisia kauhun väreitä.


keskiviikko 1. lokakuuta 2014

August Strindberg - Mustat liput

Suomentanut: Kyllikki Villa
Sivumäärä: 285
Kustantaja: Gummerus
Painos ja vuosi: 2.painos - 2006


Aidosti ja oikeasti erilainen kirja. August Strindberg (1849-1912) oli ruotsalainen kirjailija ja taidemaalari, joka oli ehkäpä yksi kuuluisimmista uudenajan ruotsalaiskirjailijoista maailmalla. Hän oli länsimaalaisittain toisinajattelija, niin yhteiskunnallisesti, taiteellisesti kuin poliittisestikin. Aatemaailmaltaan Strindberg oli lähinnä anarkisti ja sosialisti. Vaikka hän ei ollut mitenkään poikkeuksellisen pitkäikäinen, ehti hän luoda taidetta aika monipuolisesti. Olen törmännyt useissa lukemissani kirjoissa mainintaan Strinbergistä, siis muissakin kuin ruotsalaisissa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän luomisvaiheen loppukauden romaanin Mustat liput.

"Luin Mustien lippujen oikovedoksia... Aloin pelätä että tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin.. Kauhea kirja se on!"

- August Strinberg

Kirjan tarina alkaa professori Stenkålin kummituspäivällisiltä, jossa nautitaan yleellisesti kymmenen ruokalaijia kaikilla mausteilla. Kaupungin kerma on saapunut juoruilemaan ja panettelemaan juhlille lähinnä toisiaan, mutta myös muita. Strindberg ei säästelee lukijaa pistävältä lähinnä taiteilijaporvareita kyräilevältä ja nälvivältä tekstiltään, jossa ei jätetä varaa epäselvyyksiin. Tarinan edetessä keskittyy kertomus herra Zachrikseen, joka on piinannut lähes kaikkia kanssaihmisiään tavalla jos toisella. Kaiken huipentumaksi hän piinaa myös vaimonsa kuoliaaksi, tavalla joka on lähes epäinhimillistä. Herra Zachris kuvittelee olevansa maailman napa ja unohtaa itsekeskeisyydessään jopa itsensä, sekä oman hyvinvointinsa. Kuinka tässä yltäkylläisyyden alingossa käy, kykeneekö tämä uusi turmeltunut sukupolvi selviytymään ylipäätään kalkkiviivoille asti? Tarinassa esiintyy useitakin persoonallisia henkilöhahmoja, joten aika ei käy lukiessa pitkäksi.

Mustat liput on käsittääkseni täynnä kyynisyyttä, mustaa huumoria ja tavallaan myös itseironiaa. Kaiketi taiteilija Strinberg upottaa myös itsensä näiden muiden taiteilijoiden ja säätyläisten mukana. Vaikka nykypäivänä kirja onkin jo varsin kesy, otettiin se vuonna 1907 vastaan melkoisen kohun saattelemana.

Kaiken rohkean solvauksen keskellä reviisori pitää lukijoilleen oivallisia tosin raskassoutuisia kemian ja fysiikan luentoja. Näissä pohdinnoissa käydään läpi myös alkemiaa ja metafysiikkaa. Seuraavassa katkelma hänen sepitelmistään.

Nyt minä palaan kultaan!
 Kaikista rikkikiisuista voidaan saada kultaa, mutta kultaa ei voida rikkiraudassa osoittaa kullan muodossa, sitä ei voida nähdä mikroskoopissa eikä erottaa mekaanisin keinoin. Mutta jos reagenssit tulevat mukaan silloin kun rikki on poistettu, silloin ilmaantuu kulta. Eikö meillä siis ole oikeus päätellä, että kultauute on synteesi eli että kultaa tehdään aina? On olemassa pari lukua, jotka tukevat tätä olettamusta. Kuningasvedellä, jota käytetään kullan >>liuottamiseen>>, on molekyylipaino 196, joka on kullan atomipaino. Rautavihtrillillä, jota käytetään kullan saostamiseen, on Berzeliuksen mukaan sama harvinainen molekyylipaino eli 196. Mutta myös rautakloruulilla, jota muodostuu kun rautarikkimalmia liuotetaan kuningasveteen, on luku 196. Eikö tästä näytä voivan ilmetä, että metallia voidaan valmistaa sen liuotus- ja saostusreagensseista, jos siis näillä molemmilla on sen molekyyli-(atomi-)paino?

Vaikka Mustat liput on hetkittäin varsinkin aluksi aika tylsämielisestikin kirjoitettu, on se mielestäni loppupeleissä ihan mukiin menevä kirja. Jotenkin tuntuu siltä että kirjailija hakee tarkoituksella tiettyä omalaatuisuutta. Omituista kyllä nämä reviisori osiot eivät rikkoneet kokonaisuutta tilkkutäkiksi, vaikka näinkin olisi voinut käydä. Helposti luettavaa kirjallisuutta, jos unohtaa muutaman ähkyteoreettisen julistuksen.