Rudyard Kipling - Valon kadotessa

Suomentanut: Aino Malmberg

Sivumäärä: 345

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1950

Luettuani kirjan, ymmärrän mitä kirjan nimi tarkoittaa. Nuori Kipling työskenteli nuoruudessaan Civil and Military Gazette -lehdessä, jossa hän julkaisi myös ensimmäiset kirjoituksensa. Nämä oivalliset tarinat julkaistiin myöhemmin myös kokoelmassa Intian ylängöiltä. Vähän näiden jälkeen kirjailija  julkaisi yhden ensimmäisistä pienoisromaaneistaan Valon kadotessa (1891). Tarina sijoittuu lähtökohtaisesti Sudanin sodan aikaan (1881-1885), johon osallistui Egypti, Sudan ja lopulta Englantikin.

Valon kadotessa on kertomus Sudanin sodan veteraanista Dick Heldarista, joka pahasti haavoittuessaan siirtyy siviiliin ja matkustaa takaisin Lontooseen. Tämä sotamaalari ja sotakirjeenvaihtaja on nuori vallaton taiteilija, jolla on selviä vaikeuksia adaptoitua siviilielämään. Hänen siirtymisensä Englantiin tapahtuu selvästi hyvästä mutta järjestetystä syystä, koska häneen taiteensa on lähtenyt suosiolliseen nousuun siviiliväestön keskuudessa. Dick unelmoi alituiseen nuoresta taiteilija ystävättärestään Maisiesta, joka selvästi käyttää hyväkseen "rakastuneen" ystävänsä yllättävää menestystä. Tarina rakentuukin aluksi pitkälti tämän nuoren parivaljakon yhteisiin toilailuihin. Tältäosin tarinassa riittää siis tietynlaista romantiikan henkeä, joka on kuin tervan vetämistä - toivotonta ja päämäärätöntä. Vaikka Dickillä on useita hyviäkin kavereita ja ehkä pari ystävääkin, hänen elämänsä on silti varsin yksinäistä. 

Ennen pitkää sotavamma alkaa jyllätä pahemmin ja mies alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Ehtiikö hän tehdä valmiiksi tärkeimmän työnsä ja järjestellä asiansa kuntoon? Kuten aiemmin lukemissani Kiplingin kirjoissa on tässäkin kohtalolla suuri osuutensa tarinassa. Kuinka sitten ympäristö suhtautuu ihmiseen, josta tulee viallinen? Entä miten vammautuminen muuttaa ihmistä ja eristää hänet ympäristöstään? Ehkä tämä Valon kadotessa on lisäksi pessimistisin ja toivottomin tarina, mitä olen tähän mennessä Kiplingiltä lukenut. Tottahan on että tämäkin ainakin välillisesti on siirtomaatarina, eikä ehkä vähiten sieltä sotaisemmasta päästä.

Vaikka Valon kadotessa onkin yksi varhaisimpia Rudyard Kiplingin kirjoittamia kirjoja, ei se silti vaikuta mitenkään raakileelta tai kokemattomasti tehdyltä. Kirja on lisäksi hyvin suomennettu ja sen kieli ei ole lainkaan kömpelöä saati vanhanaikaista. On yhtäkkiä vaikeaa keksiä masentavampaa tarinaa kuin tämä epätoivoinen ja luopumista täynnä oleva selviytymistaistelu. Jopa onnenpotkut kääntyvät lopulta onnettomuudeksi ja jos yhden saa, niin kaksi menettää. Toisaalta tämä lienee myös tarinan kantava ja koukuttava voima.

Kirjan kansilehden kuvitus on Kari Grandi -henkinen ja ehkä tuon perusteella olisi voinut odottaa jotain "hieman" positiivisempaakin. Suosittelen kirjaa lämpimästi, enkä kadu ollenkaan että tämän aikanaan ostin 0,20€ hintaan kierrätyksestä.

Rudyard Kipling - Kadonnut legioona

Suomentanut: Yrjö Kivimies

Sivumäärä: 219

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1955

Sotaa ja siirtomaavaltaa. Luin noin vuosi sitten Kiplingin kauhunovellikokoelman ja muistaakseni tykkäsin siitä. Vaikka Rudyard Kipling on ehkä jo menneen talven lumia, niin ainakin itse (näköjään) palaan toistuvasti hänen tuotantoonsa. Kirjoitin blogissani nuista Pedon merkki ja muita  kauhuja novelleista ja huomasin että tässä Kadonnut legioona kirjassa on kaksi samaa novellia. Eli kyseiset tarinat ovat Pedon merkki ja Morrowbie Jukesin kummallinen ratsastus. Yllättäen tämä kirja täydensi kivasti nuita aiemmin lukemiani novelleja.

Kun tarkastelen nyt jälkeenpäin tätä Kadonnut legioona novellikokoelmaa, huomaan että likipitäen kaikissa johtoajatuksena on tietyllä tavalla kohtalo. Kuten nimikin sanoo myös sota ja sotilallinen elämä ovat myös hänen johtoajatuksiaan. Saattaa olla niin että Kiplingin lapsuudessa ja nuoruudessa saama kovakurinen kasvatus on jättänyt jälkensä myös hänen tuotantoonsa. Toisaalta hän myös matkusteli paljon ja tämä taas heijastuu tietyllä tavoin hänen myöhäisemmässä tuotannossa. Vaikka nämä hänen imperialismia huokuvat novellinsa ovatkin jotain "karulla tavalla" loistavaa, niin hänen merkittävimmät tuotoksensa ovat luultavasti romaanilliset pääteokset KIM ja Viidakkokirja. Nämä kenties herra Kiplingin tunnetuimmat teokset edustavat lähinnä lasten ja nuorten seikkailukirjallisuutta.

Nimikkonovellissa Kadonnut legioona on toki paljon kohtaloon sitoutuvaa tapahtumaa ja toimintaa, mutta jotenkin se oli kokoelman "vaatimattomin" tarina. Itse asiassa itselleni ei jäänyt niistä juurikaan sanottavaa. Kaksi edustavinta novellia olivat mielestäni Puutarhuri ja Kaksi rumpalipoikaa. 

Ensimmäisessä edellä mainituista Michael niminen poika joutuu lapsena orvoksi ja täten kasvaa aikuiseksi tätinsä hoivissa. Michaelin ja tädin suhde on alun alkaenkin verrattavissa poika-äiti suhteeseen. Tarinassa  luodaan mielenkiintoinen ja melko syväluotaavakin kuva ottalapsen ja sijaisvanhemman vuorovaikutuksesta ja mielenlaadusta. Kuinka lapsi tahtoo takertua vanhempaan ja saavuttaa jopa äidinrakkautta vastaavan tilan. Kuinka sitten aina pettymyksen hetkellä tahtoo päästää irti ja loukata toista pahimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi kuitenkin lapsen viha on raakuudessaankin melko lyhytaikaista. Myönnän että itselleni tämä Puutarhuri -novelli  herätti jopa liikutuksen tunteitakin, ehkäpä sitä pysähtyy miettimään vanhemman (kuten itsekin olen) tunteita ja myös muistelemaan omaa lapsuutta. Itse puutarhuri edustaa novellissa hyvin vähäpätöistä osaa, liekö edes puutarhuri? Toisaalta juonen kulku saa melkoisia käänteitä parissakin kohtaa. Loistava novelli.

Kaksi rumpali poikaa on tarina lapsisotilaista siirtomaa-ajan Aasiassa. Kaksi lasta Jakin ja Lew liittyvät sotilassoittokuntaan ja heidät sijoitetaan reservin "ees-sun-taas" -rykmenttiin. Vaikka nämä nuoret viikarit ehättävät palvella kaksi vuotta rykmentissä, vaikuttavat he lähinnä märkäkorvaisilta mokkereilta. Pojat ovat pahan sisuisia tappelupukareita ja lienevätkin lähinnä katujen kasvatteja. Heissä kiteytyy oivallisesti elämän kokemattomuus, sinisilmäisyys ja tyhmänrohkeus. Kuitenkin poikien rehellisyys on jotain sellaista minkä vanhempi jermu on jo saattanut unohtaa.  Kuinka he sitten viimeisellä ja epäreilullakin hetkellä kohtaavat suoraselkäisesti kohtalonsa, johon ei oikein muut pysty. Mielestäni tarinassa muistutetaan lukijaa siitä, että vaikka jätkä olisikin kova, niin silti hän saattaa olla vain 14-vuotias urhoollisuuden idealismia täynnä oleva lapsi. Miksi ihminen vanhetessaan usein menettää uskollisuuden ja rehellisyyden, saaden tilalle pelkuruuden ja petturuuden. Kuitenkin taistelu kehässä on epätoivoista jos kärpässarjalainen kohtaa raskassarjalaisen. Hyvin tilannetta ja asenteita puolin ja toisin kuvastaa everstin kysymys rumpalipoijille seuraavassa katkelmassa.

">>Te pienet peltohiiret siis tahdotte rykmentin mukana rajalle? Miksi?

>>Olen kuluttanut kuningattaren univormua kaksi vuotta>> sanoi Jakin. >>On hyvin kovaa, sir, ettei saa mitään korvausta, vaikka täyttää velvollisuutensa, sir.>>"

Kipling - Kadonnut legioona s. 169

Lukijalle ei jää epäilyksen häivää tässä vaiheessa, miten käy lapsisotilaiden taistelussa afgaanisissejä vastaan. Toisaalta eihän lapset edes kuulu rintamalle, jossa on ihmisiä nylkeviä häikäilemättömiä "Kuoleman laakson" muhamettilaisia mustiaenkeleitä. Kaksi rumpalipoikaa on erinomainen novelli, jossa käsitellään hieman arkojakin aiheita. Onko englantilaiset ylipäätään ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Sitä sopiikin miettiä.

Loppuyhteenvetona voisin siis todeta että Kipling on ollut myös kantaaottava ja kriittinenkin kirjailija. Usein hänen urhoollisuusoppiensa lomasta voi valveutunut lukija löytää myös yhteiskunnallista ja globaalimpaakin kritiikkiä. Koska pohjimmiltaan Kipling oli patrioottinen ihminen, niin yleensä hänen tekstinsä kunnioittivat englantilaisia arvoja, monarkiaa ja saarivaltakunnan elämää yleisemminkin. Näissäkin novelleissa on aika helposti huomattavissa tietty konservatiivisuus, joka ei ehkä koskaan täysin väistynyt maailmaa kiertelevästä liberalisoituvasta Kiplingistä.

Ivo Andric - Drina-joen silta

Suomentanut: Aira ja Elvi Sinervo

Sivumäärä: 319

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 3.painos - 1962

Kerrankin sattui keltaisen kirjaston kirja, joka ei ollutkaan keltainen. Päätin ulottaa lukemistoni tällä kertaa myös Jugoslavialaiseen kirjallisuuteen. Maa jota ei enää siinä muodossa edes ole, lahjoitti kirjallisuuden taivaalle oman panoksensa Ivo Andricin muodossa. Tämä diplomaattikirjailija oli kuollessaan vuonna 1975 yli kahdeksan kymmentä vuotias, ja vielä tuolloinkin hän kirjoitti näitä (omalla tavallaan) jopa kansallismielisiäkin kirjoja. Andricin kirjoitti kirjansa yleensä serbokroatian kielellä ja hänen tuotantoaan on suomennettu niukasti. Päätin lukea tämän toisen (Drina-joen silta) niistä kahdesta Andricin kirjasta, jotka hyllystäni löytyvät.

Drina-joen silta on osa laajempaa Visegradin kronikkaa, josta vain tämä kyseinen kirja on suomennettu. Tapahtumat sijoittuvat pitkälle ajanjaksolle Serbiaan n. vuosien 1570-1914 välille. Tarinan keskiössä on Pasa Sokolovicin silta, jonka lahjoitti Visegradilaisille (sillan valmistuessa) vuonna 1577 suurvisiiri Mehmed Passa Sokolovic. 

Sillan liepeillä lisääntyvä vilske on erityisesti alku vuosina hyvin barbaarista ja julmaa. Tästä osoituksena ovat ankarat ja epäinhimilliset tuomiot, jotka ovat toinen toistaan julmempia. Tämän saa kokea muuan serbialainen maanviljeliä, joka yllätetään terrorisoimasta sillanrakennustöitä. Tässä seikkaperäisesti kuvatussa toimituksessa talonpoika nuijitaan ahteristaan seipään nokkaan ja täten kidutetaan henkiltä parin päivän aikana. Tosin myöhemminkin vuosisatojen kulkuessa hakataan päitä irti ja pujotetaan seipään nokkaan pelokkeeksi niskuroiville kansalaisille. Drina-joen sillasta ei näin ollen puutu väkivaltaa, mutta ehkä se on kirjoitettu tietyllä sensitiivisyydellä.

Vaikka turkkilaisten valtakausi päättyykin tarinan edetessä, ei kyseinen alue saa kokea montaakaan levollisuuden ja rauhallisuuden aikakautta. Ivo Andric kuvailee ainakin aluksi turkkilaiset varsin julmiksi, usein kouluttamattomiksi muhamettilaisiksi sadisteiksi. Toisaalta kylässä asuva heterogeeninen ihmismassa on useinkin kahnauksissa keskenään, milloin mistäkin asiasta ja yleensä epäluuloisuudesta. Kylän serbialaiset ovat valtaosin työmyyriä ja juutalaiset oppineita. Kuitenkin ehkä selkeimmän sivistyksen tuulahduksen antaa lopulta Itävaltalaiset, saksalaiset ja unkarilaiset.

Ihmiset ovat osin hyvin persoonallisia ja heidän ominaisuutensa korostuvat kriisin hetkellä. Vaikka paikalle saapuu myös muualta väkeä, niin silti koko ajan on jonkinlaista kitkaa ja jännitettä asukkaiden välillä. Tuntuukin siltä että sisällepäin lämpiävä porukka ei ole kovin muukalaisystävällistä. Rauhallisin ja kaikinpuolin miellyttävin ajanjakso ajoittuukin pariin vuosikymmeneen ennen Sarajevon laukauksia. Ainakin tarinan Visegradissa ensimmäisen maailmansodan eskaloituminen tapahtuu nopeasti.

Andric on luonut erittäin mielenkiintoisen tarinan, jonka pääosassa on oikeastaan silta. Passa Sokolovicin silta saa todistaa kaikenlaisia juhlia ja hulinoita vuosisatojen kuluessa. Sillan keskitasanteella on kahvin tarjoilijoita ja siellä kohdataan kuten torilla konsanaan. Koska silta on tavallaan myös strategisesti tärkeä, majoittuu sinne levottomina aikoina sotilaita vahtitehtäviin ja pelokkeeksi kansalle. 

Kuvassa Jugoslavian 5000 dinaarin seteli, jossa kirjan silta kuvattuna.

Kylän väki elättää itsensä pitkälti käsityöläisyydestä, maataloudesta ja kaikenlaisita agraaritalouden hanttihommista. Tosin vuosien kuluessa myös yritteliäisyys ja kaikenlainen viranhaltijuus nostaa päätään, eikä tavatonta ole värväytyä eri aikakausina eri hallintojen sotilasammatteihin (väkisin tai suosiolla). Kirjailija antaakin varsin luovasti ja informaatiopitoisesti kynänsä loihtia tuolloisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen asioiden tilan, niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Vaikka odotin että teksti olisi jopa subjektiivisempaa ja nurkkapatrioottisempaa, niin yllätyksekseni tarina oli suhteellisen kiihkotonta.

Kuten monessa muussa tuon aikakauden kirjassa, niin tässäkin päästään pahuuden lähteille. Ihmisten suunnaton julmuus ja piittaamattomuus kanssaihmistä kohtaan on kouriintuntuvaa. Politiikka ja verenperintö sotkee kaikki sivistyksen ja myötätunnon rippeet aina kun ajat muuttuvat "levottomiksi". Jugoslaviassa on ollut levottomuuksia enemmän tai vähemmän aina, myös ja erityisesti Drina-joen sillan (1945) julkaisun jälkeenkin.

Vaikka Ivo Andric on merkittävä alueensa kansalliskirjailija, ei tämä Drina-joen silta ole mielestäni mitenkään erityinen teos. Vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu, niin ehkä odotin jotain vieläkin parempaa. Kirja on hieman tasapaksu, vaikka siltajuttu onkin persoonallinen ja potentiaalinen lähestymistapa. En tiedä johtuuko se kirjailijan kirjoitustyylistä, vai kenties käännöstyöstä. 

Positiviinen asia on selkeä ja ehjä kronologia ja lukijaa yleissivistävä historiallinen tieto. Toisaalta myös tarinassa esiintyvien henkilöiden syvällinen ja neutraali kuvaus on edustavaa.  Kaikista kurjinta on tarinan lässähtäminen loppua kohti, eikä edes ihan lopussa tulevat levottomat ajat ehdi sitä pelastaa. Silti Drina-joen silta on lukemisen arvoinen kirja ja antaa todennäköisesti kirjailijasta edustavimman kuvan (ainakin suomenkielellä). Mikä parasta kirjasta löytyy myös opettavainen katkelma uhkapelureille. Onneksi tämänkin kirjan löysin halvalla eräältä kirpparilta.

Herman Wouk - Maailmanpalo

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 274

Kustantaja: Kirjayhtymä

Painos ja vuosi:2.painos - 1980

Kamppailua Tyynenmeren herruudesta. Herman Wouk on ainoa tai ainakin yksi ainoista elossa olevista Hemingwayn aikalaisista. Näitä on ollut muutamia jotka kirjoittivat mm. sodasta ja erityisesti maailmansodista. Norman Mailerkin kuoli muutama vuosi sitten, joten Wouk on ylhäisessä yksinäisyydessään. Ainakin kaksi vuotta sitten mies oli vielä voimissaan koska julkaisi uuden kirjan Lawgiver, jota ei ole valitettavasti suomennettu. Taiteilija täyttää ensivuoden toukokuussa 100-vuotta, jos Luoja suo. Päätin lukea omasta kirjahyllystä löytyvän kirjan Maailmanpalo, joka on kirjailijan myöhäisempää 70-luvun loppupuolen tuotantoa.

Kirjassa keskitytään toisen maailmanodan aikaan useammallakin rintamalla. Tarinaan on ujutettu erään saksalaisen kenraalin kirjoitelmia sodan edistymisestä ja lopulta saksan luhistumisesta. Oma mielenkiintoinen juonne on Midwayn taistelut Tyynellämerellä ja muutenkin amerikkalaisten vaiheet Japania vastaan. Tämä olikin kirjan viihteellisintä antia. Herman Wouk palveli itse Yhdysvaltojen laivastossa toisessa maailmansodassa, joten hänellä on myös jonkin verran kokemuksellista kaikupohjaa.

Herman Wouk vuonna 2010 lähde (wikipedia).

Heti kirjan alkupuolella käydään tutustumassa myös saksalaisten keskitysleiriin, joka on lukijalle ehkä kaikista rankinta settiä. Tässä vaiheessa Wouk yrittää selvästi päästä saksalaisten ajatusmaailmaan sisälle, ja täytyy myöntää että hän myös onnistuu siinä. Kirjailija ei tyystin väitä saksalaisia tunteettomiksi, mutta kaiketi suuren pelon keskellä on jotain kollektiivisempaakin saksalaista katkeruutta. Keskitysleirin vangit kuvataan varsin uskollisina ja omaan kohtaloon alistuneina ihmisinä, kuten he varmasti myös olivatkin. Leirillä seurataan muutamaa  yksittäistä ihmistä ja luvusta saa hyvän, mutta karmaisevan käsityksen joukkotuhoamisesta. Kuinka ihminen voi olla raaka toiselle ihmiselle? Näitä kirjoja olisi hyvä lukea nykyaikanakin, jottei pääsisi unohtumaan suurimmat rikokset ihmiskuntaa vastaan. Muutenkin eletään maailmassa epävakaita aikoja, kenties elämmekin uuden Kylmän sodan kynnyksellä.

Suuri osa tarinan loppupuolta kertoo juutalaisperheen ja suvun selviytymisestä Länsi-Euroopassa keskellä alati kasvavaa pelkoa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Italiaan ja Ranskaan. Valitettavasti tämä jakso on ehkä pitkästyttävin ja puuduttavin osa kirjassa, koska varsinaista henkeäsalpaavaa jännitystä ei siinä esiinny. Lopulta sodan rooli konkreettisena asiana jää aika vähäiseksi, ehkäpä juuri näitä lieveilmiöitä oli enemmänkin. Mielestäni kirjan juoni jää myös hieman avoimeksi, joka saattaa ratkaisukeskeistä lukijaa harmittaa. Muutenhan Woukin teksti on helppoa lukea ja ymmärtää. Jos on kiinnostunut toisesta maailmansodasta, saattaa kirja olla hyvinkin koukuttava. Mielestäni myös naislukijoita on huomioitu tiettyjen draamallisten käänteiden muodossa. Koska kirja ei ole päätähuimaavan pitkä, jaksaa sen varmasti lukea.

William Heinesen - Musta pata

Suomentanut: Eija Palsbo

Sivumäärä: 340

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1958

Padassa kuhisee. Kun aloin tässä hiljattain tarkemmin tutkimaan, niin huomasin että Färsaarilla on poikkeuksellisen rikas kulttuuri. Väkilukuun suhteutettuna esim. kirjailijoita on ja on ollut melko paljon, kaikenlisäksi he ovat saaneet myös palkintoja. Ehkä kuitenkin kaikista tunnetuin heistä on Willliam Heinesen, joka palkittiin jo vuonna 1964 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Hän sai myöhemmin 1987 myös Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon. Kirjan esittelytekstissä mainitaan, että Heinesen olisi ollut aikoikaan myös varteenotettavasti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Joka tapauksessa kirjailija on ollut monilahjakkuus, koska esim. Färsaarilla hänet tunnetaan paremmin säveltäjänä ja taidemaalarina. 

Karun luonnon keskeltä lähtenyt Heinesen etsi onneaan myös muualta Euroopasta, tosin palaten takaisin kotiseudulleen Torshavniin. Vaikka hänen kotonaan ei ollut taloudellista puutetta, joutui kirjailija elättämään itseään muun muassa toimittajan tehtävissä. Heinesen kirjoitti kaikki tekstinsä tanskankielellä ja ainoastaan tämä Musta pata on käännetty suomenkielelle. Olemassa on ilmeisesti myös jokin radiokuunnelma suomeksi, mutta siitä huolimatta Heinesen on varsin huonosti tunnettu Suomessa. Etsin lähes kolme vuotta tätä kirjaa divareista ja kierrätyksistä, mutta lopulta löysin sen viikko sitten eräältä yksityishenkilöltä.

Mustan padan tapahtumat sijoittuvat syrjäisille seuduille Färsaarille erääseen vuonoon, jossa asuu pienehkö kyläyhteisö. Eletään toisen maailmansodan aikoja ja kaikki joutuvat elämään alati pelossa, keskellä liittoutuneiden miehitystä. Tarinassa pureudutaan kyläyhteisöön ja sen yksilöihin, kollektiiviseen tunteeseen ja itse kunkin mielialoihin. Koska kaikki on muuttunut englantilaisten saavuttua saarille, ei yksikään päivä tunnu itsestään selvältä. Erilaiset liikkeet; niin poliittiset kuin uskonnollisetkin nostavat päätään, luoden jännitteitä ihmisiin. Toisen tukeminen ja toisaalta riistäminen ovat keskeisiä tapahtumia synkkyyttä huokuvassa kylässä, jossa rakkaus ja viha vuorotellen anastavat tilaa toiseltaan.

Karu, kivikkoinen ja metsätön luonto ovat alati läsnä tapahtumien kulussa. Kollektiivisen ahdistuneisuuden vuoksi kadut ovat tyhjentyneet ja ainoastaan kolea puhurituuli henkäilee pimeillä kujilla. Tosin satamasta kantautuu usein melua pikkutunneille asti, pajoilla kuuluu kalketta ja harvoista kuppiloista humalaisten ihmisten äänekästä porinaa.

Kylänväki koostuu monenlaisita persoonista ja kaikilla heistä on omat vahvuutensa ja vikansa. Tunnetaan useita vaurastuneita henkilöitä, jotka ovat hyötyneet sodasta muun muassa kaloja myymällä tai tavaraa kuljettamalla sukellusveneitä kuhisevalla merellä. Toisaalta on niitäkin jotka ovat kärsineet sodan vuoksi ja joutuvat turvautumaan erilaisiin liikkeisiin. Tuolloin nostivat päätään esim. sosialistiset ryhmittymät ja ammattiyhdistys, jotka eivät ainakaan tässä tarinassa pääse mitenkään keskeiseen asemaan. Sen sijaan lähes pelottavat mittasuhteet saava rinkeliseurakunta sekoittaa useiden ihmisten päät, ja erityisesti yksinäiset naiset joutuvat tämä vuoksi heikoille. Seurakunta on saanut nimensä lahkon johtajasta Simonista, joka omistaa leipomon (jossa myös kokoonnutaan). Kirjan edistyessä Simonista kuoriutuu ristiriitainen persoona, kuten myös muistakin seurakuntalaisista.

Mieleen painuvia henkilöitä ovat muun muassa Ivar, jossa on hieman proletaarin vikaa ja on muutenkin nuori kapinallinen. Poika kuolee pian saksalaisten hyökätessä laivalle, jossa paikallisia miehiä työskentelee. Vaikka levottomuutta ja tappeluita aiheuttava Ivar ei ole järin pidetty, järjestetään hänelle lähes sankarilliset hautajaiset. Koko yhteisö kohtaa surun ja sodan julmuuden, kuten seuraavassa humaanissa ja jopa levollisessa (tosin niukassa)katkelmassa kiteytyy.

"Eräänä tuulisena ja kuunvaloisena yönä syyskuun lopussa Salomon Olsenin suuri troolauslaiva >>Magnus Heinason>> ohjasi kulkunsa vuonon poikki. Sen lippu liehui puolitangossa, ja kun se oli päässyt kuulomatkan päähän satamalaiturista, huudettiin sieltä pyyntö, että sairaalasta kutsuttaisiin heti sairasauto. Valkea vaunu saapui juuri laivan laskiessa rantaan, kahdet paarit ojennettiin partaan yli kannelle, haavoittunut mies pantiin toiselle ja vietiin kehräävään autoon, joka lähti nopeasti liikkeelle. Toiset paarit nostettiin hitaasti maihin satamamiesten ja merimiesten paljastaessa päänsä. Ne asetettiin varastorakennukseen odottamaan sairasauton paluuta."

Heinesen - Musta pata

Samanlainen uhkaava ja toisaalta verkkainen tunnelma vallitsee lähes kaikessa mitä kirjassa tapahtuu. Tuntuu kuin kokoajan odoteltaisiin jotain vielä merkittävämpää. Eikä Ivar suinkaan ole ainoa joka kohtaa luojansa tarinassa, jonka pinnan alla väreilee pessimistinen ja synkkä vire.

Liva on Ivarin kaunis sisko. Hän kokee herätyksen rinkeliseurakunnassa ja joutuu hurmosmaiseen tilaan. Onko kukaan kuitenkaan valmis hänen palatessaan maan pinnalle. Hänessä on patoutunutta seksuaalista energiaa, joka ei oikein kunnolla kanavoidu tässä sisäsiittoiselta vaikuttavassa farisealaisessa yhteisössä. Vaikka hänen parrakkaan siskonsa Tomean rooli jää paljon vähäisemmäksi, niin jättääkö hän tarinassa lukijaansa syvemmän jäljen?

Kauppias ja liikemies Opperman on näennäisesti hyvyyden ruummiilistuma, mutta ennen pitkää myös hän näyttää kyntensä. Onko hän sittenkään kiiltävän kilpensä takana yhtä pyyteetön ja nuhteeton? Tämä "hoonoa kieltä" puhuva mies saa paljon peliaikaa kirjassa, eikä ole vähiten vaikuttava tekijä.

Rasittavin osa Mustassa padassa on kuitenkin sama kuin Laxnessin Salka Valkassa. Lähes koko ajan keskitytään enemmän tai vähemmän rinkeliseurakunnan hihhulointiin ja tämän vaikutukseen yhteisössä. Rivien väliin ujutellaan rinkeliseurakunnan runomittaan lepomia teologisia värssyjä ja rukouksia. Tämä miltei paasaava ja raastava osa kirjaa pilaa mielestäni leijonan osan kirjan jo lupaavaksi alkavasta tenhosta. Ehkä olisin odottanut enemmän esim. sota- ja kriisitilanteiden kuvausta, joka nyt yllättäen jäi kovin vähälle. Vaikka tarinan vuonon pohjukassa sijaitseva "Musta pata" tarkoittaa tarinan ihmisiä ja paikkaa, mielletään se jossain välissä tarinaa klobaalimmaksi ihmiskuntaa ja sen henkistä ilmapiiriä kuvaavaksi termiksi. Seksuaalisia asioita käsitellään tarinassa säästeliäästi ja vain tarpeellinen osa paljastetaan. Sen sijaan näitä kiihkon tunteita tätäkin enemmän. Kulttuuriin ei päästä liioin käsiksi, vaikka tämä olisi ehkä tuonut oman potkunsa kirjaan.

Kuvassa mietteliäs Heinesen.

William Heinesenin kirjoitus tyyli on melko dokumentoivan oloista. Ilmeisesti hän ei pyrikkään turhaa mystifioimaan ihmisluontoa tai sotkemaan ja turhaa syvällistämään tarinaa ja sen ihmisiä. Ilahduttavaa on myös se, ettei tekstissä vilise "liian" hienoja sivistyssanoja, joten tavallinenkin lukija pystyy tekstin ymmärtämään. Kirjailija on selvästi ainakin jossain määrin kansallismielinen, tämän huomaa esim. hänen suhtautumisestaan kommunismiin ja sodan kulkuun. Hän ei tuomitse jyrkästi englantilaismiehittäjiä ja tanskankieltä puhuva virkamieskin on tähän kivikkoiseen töyrääseen tervetullut. Sanoisin että Musta pata ei ihan täyttänyt suuria odotuksiani, mutta lukukokemus oli kuitenkin huimasti positiivisen puolella. Tätä kirjaa on vaikea löytää ja tälläkin alueella se löytyy vain suurimmasta kirjastosta ja vapaakappale kirjastosta. Ilmeisesti tätä on vain yksi painos olemassa. Kannattaa ostaa omaan hyllyyn ja lukea, jos vain jostain löytää.

Bengt Pohjanen - Kristalliarkki

Kirjailija: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 224

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen

Painos ja vuosi: 1.painos - 1987

Kulttuurista tarinointia Meänmaasta. Olen vuosien saatossa tutustunut oman alueeni kulttuuriin ja historiaan suurella mielenkiinnolla. Koska meillä Torniolaaksossa on aika värikäs ja vaiherikas historia ja erityisesti lähihistoria, niin sitä käsittelevää kirjallisuuttakin on helposti löydettävissä. Varsin monet tuntevat Mikael Niemen kirjallisuuden ja erityisesti Populäärimusiikkia vittulajänkältä -kirjan, joka on viety myös teatterin näyttämölle. Sen sijaan todellinen Meänmaan sanansaattaja Bengt Pohjanen on ehkä vähän tuntemattomampi esim. Etelä-Suomessa, vaikka hän on laatinut muun muassa Meänkielen kramatiikin. Olen lukenut Pohjasen kirjoja jo 90-luvun alussa, joten tunnen hänen tuotantoaan joten kuten. Tämän Kristalliarkki -kirjan olen lukenut joskus 20 vuotta sitten ja täytyy myöntää että muistikuvat kirjasta olivat hieman erilaiset. Pohjasen tuotanto käsittelee Torniolaakson kulttuurihistoriaa ja erityisesti korpelalaisuutta, joka oli lähinnä kolme kymmentä luvulla vallinnut lestadiolaisuuden alalahko. Toki aihepiirejä on paljon muitakin, mutta tämä on ehkä mielenkiintoisin ja erikoisin.

Kristalliarkki on ilmeisesti Oskar Leanderin muistelmiin pohjautuva kirja korpelalaisuudesta ja sen lieveilmiöistä. Kirjassa käsitellään myös tuolloisia sattumuksia ja myös poliittista ilmapiiriä, joka oli varsinkin toisen maailmansodan alla alati muuttuvassa tilassa. Kuten muuallakin, niin myös Torniolaaksossa alkoi kansallissosialismi nostaa päätään. Näihin ryhmittymiin liittyi lähinnä kommunisteja, jotka ajoivat ns. köyhän asiaa ja potivat herravihaa. Toisaalta myös kommunisteilla oli vahva jalansija tuolloin molemmin puolin rajaa. Tämän vuoksi (tai ainakin jäänteenä) esim. Kolarin kunnassa on vielä nykyäänkin vahva vasemmisto.

Korpelalaisuus oli liikkeenä aika huonosti tunnettu, varsinkin muualla Suomessa ja Ruotsissa. Vaikka liikettä pidettiin omituisena ja jopa pelottavana, oli sen juuret lähtökohtaisesti lestadiolaisuudessa. Ähtäriläistä Toivo Korpelaa pidetään liikkeen isänä, mutta se kehittyi pidemmälle lähinnä paikallisten saarnamiesten vuoksi. Näistä tässä kirjassa mainitaan ainakin Martinson, joka hallinnoi lähinnä Laulumaan aluetta. Korpelalaisuus ulottui myös Suomen puolelle, lähinnä Kolarin Sieppijärven kylään. Ruotsin puolella mainitaan useita kyliä ja pitäjiä, jotka ovat itselleni hyvinkin tuttuja. Kaartinen, Jarhoinen, Pajala, Matarenki yms.

Yllättäen kirjassa vähätellään Toivo Korpelan osuutta uskontapahtumien kulkuun. Näitähän olivat esim. Mooseksen virsi, joka oli lähinnä litania kirjosanoja. Lisäksi nämä alasti toilaamiset ja joukko hysteriaan asti ulottuvat seksuaaliset seurat. Merkillisin tapaus lienee kuitenkin kristalliarkki, jonka piti ilmestyä Luossajärven jäälle maaliskuussa 1935. Ajankohtaa siirrettiin kesälle 1937, mutta arkkia ei tietysti koskaan nähty. Ihmiset ehtivät luopua omaisuudestaan ja heittäytyä toimettomaksi. Näinpä tämä kiihkein siipi korpelalaisia ajoi lahkon kriisiin ja pian se hävisikin. Sotien jälkeen korpelalaisuus yritteli vielä nostaa päätään, mutta ei saanut suurempaa merkitystä. Korpelalaisuudessa oli myös piirteitä kommunismista, koska ilmeisesti seuroissa yritettiin syöttää kuulijoille myös stalinismia. Muitakin erikoisia tapoja ja uskomuksia seuroihin liittyi, mutta en jaksa alkaa niitä tässä käsittelemään. Ainakin kirjan mukaan näitä asioita on todennäköisesti myös mystifioitu ja liioiteltu, kuten yleensäkin uskonlahkoja ja asioita joita ei kunnolla tunneta. Kerrotaan että seuran porukka olisi muun muassa säikytellyt kuokkavieraita vetämällä poronsarvet päähän ja juoksemalla perässä samalla huutaen kovaan ääneen.

Muistikuvani Kristalliarkki -kirjasta olivat jotenkin selkeämmät. Nyt kun luin kirjan se tuntui hieman sekavalta ja rikkonaiselta. Vaikka aihepiiri oli hienosti käsitelty ja ymmärrettävissä, niin kuitenkin esim. ajan kulku kirjassa ainakin itselleni jäi epäselväksi. Mikä tapahtui 30-luvulla ja mikä 50-luvulla? Näistä lukemistani Pohjasen kirjoista se tarjosi kuitenkin eniten informaatiota korpelalaisuudesta käytännössä, mitä se oli silloin heille (ihmisille) jotka elivät sitä. Koska tarinat ovat tavallaan perimätiedollisia tai ainakin jonkin henkilön kertomia, kannataa niihin jättää sopivasti taiteellista ja kulttuurista "ilmaa". Bengt Pohjanen on tehnyt suuresti työtä Meänmaan kulttuurin eteen, joten suuri kiitos hänen elämäntyölleen jo nyt. Toivottavasti tämä loistava taiteilija ja persoonallisuus tarjoaa vielä jatkossakin kertomuksia ja tarinoita.

Kuvassa Pajalan keskusta talvella 2001. Olen itse ottanut kuvan. Kunnan sivukylissä esiintyi korpelalaisuutta 20-40-luvuilla.

 Olen blogannut myös seuraavat kirjat: Konin hinta, Korpelan enkelit.

Pearl S. Buck - Hyvä maa

Suomentanut: Vera Snellman

Sivumäärä: 378

Kustantaja:WSOY

Painos ja vuosi: 6.painos - 1976

Taolaisiin juhliin hommattiin buddhalaiset rumpalit. Pearl  S. Buck oli amerikkalainen kirjailija, joka julkaisi melko paljon itää ja erityisesti Kiinaa koskevaa fiktiivistä kirjallisuutta. Hänen tuotantoaan on suomennettu paljon, mutta kuitenkin yksi kirja nousee ylitse muiden. Hyvä maa sai aikoinaan 1932 Pulizer-palkinnon ja kirjaa pidetään yhtenä painavimmista perusteista hänelle myönnettyyn Nobelin kirjallisuuspalkintoon. Kirjalija vietti lapsuutensa Kiinassa, joten lienee luonnollista että aihemaailma on sieltä ammennettu. Kaikesta päätellen Buck oli myös näitä varhaisia naisasianaisia, joten naiset ovat suuressa roolissa hänen kirjoissaan. Päätin siis lukea tämän hyllystäni löytyvän hienon Nobel-sarjan kirjan Hyvä maa. Hyllysäni näyttää olevan lisäksi myös Kätketty kukka, Keskipäivä, Mandala, Rouva Liangin tyttäret ja Ylpeä sydän.

Hyvä maa on tarina Wangin suvusta ja erityisesti Wang Lungista, joka edustaa talonpoikaisammattikuntaa. Alussa mies asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa ja ansaitsee hiellä ja verellä elantonsa vähäisiltä tiluksiltaan. Pian hän menee naimisiin naisorja O-lanin kanssa ja alkaa laajentaa suurella vaivalla omaisuuttaan ja maa-alueitaan. Pian koittaa kuitenkin kurjat ajat ja kaikki joutuvat kärsimään puutetta ja nälänhätää. Wang Lungin perhe kasvaa määrällisesti ja tämän vuoksi nälkäisiä suita on useampikin ruokittavana. Koska vihtahousun luihu luuranko yrittää ujuttaa kalman katkuisia sääriään perheen oven rakoon, joutuvat he muutamaan paremman elämän toivossa kaupunkiin.

Kaupungissa Wang Lung opettelee kapitalismin alkeita riksakuskina ja hänessä alkaa itää herran siemen, joka pian rappeuttaa hänen nöyrän ja rehellisen sielunsa. Vaikka mies kurittaakin näpistelevää poikaansa oikein olan takaa, luisuu hän itse luomaan imperiuminsa herroilta varastetulla kullalla. Wangissa kytee kuitenkin kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, joten hän palaa omille mailleen ja ostaa kosolti lisää maata viljeltäväksi.

Wang Lungin vaimo O-lan on voimakas niin fyysisesti kuin henkisestikin, vaikkei ole ulkomuodoltaan mikään kukkanen. Hetkittäin tuntuukin että hän toimii epäröivän ja epävarmankin miehen tukirankana. O-lan häpeää tavallaan omia juuriaan ja hukuttaa tämän tuntemuksen ahkeruuteen ja lasten synnyttämiseen. Mielestäni nainen on syrjään vetäytyvää ja vaatimatonta sorttia, joten hän saa tarinassa yllättävän vähän huomiota. Niinpä hän on kelvollinen oman aikansa tilallisen rouva, vaikka mies ei tätä teoillaan mitenkään osoita. Vaikka Wang Lung kunnioittaa omalla tavalla vaimoaan, niin hän vastapainoksi kokee jopa vastenmielisyyttä tämän karkeita ja lakastuvia muotojaan kohtaan.

Wang Lung on itse pyrkyri ja nousukas, joka käyttää paljon tarmoa itsensä ja perheensä eteen. Vaikka hänen lähtökohtansa on vaatimaton, pyrkii hän kiiltävän perään kuten mikäkin varis. Miestä ei voi syyttää laiskuudesta (ainakaan aluksi), koska hän tekee kaiken yksin tai vaimonsa kanssa viimeiseen asti. Mies peilaa usein itseään setäänsä ja sedän poikaan, jotka ovat kaikkea muuta kuin hän itse. Setä on laiska ja selkäänpuukottava ukko, joka ei viitsi tehdä mitään jos ei ole pakko. Hän puhuu pahaa suvustaan selän takana ja näinpä koko sedän perhe on Wangin silmissä turha mutta pakollinen paha. Aika ajoin herra Wang sortuu sinisilmäisyyteen ja hoippuu jopa "pöljyyden" rajoilla, skarpaten kuitenkin jonkun toisen huomautuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sedän rooli tarinan loppupuolella, hänhän on suorastaan mafian sujoelurahan korvike.

Herra Wangin pojat ovat kaikki omalla tavallaan onnistuneita, pari lukenutta ja yksi muuten fiksu ja filmaattinen. Miehellä on poikien suhteen suuria odotuksia, jotka ei kuitenkaan ole joka hetkellä realistisia. Tavallaan pojat tukevatkin perheen dynamiikkaa, mutta ovat kaiketi oman tien kulkijoita. Poikien naittamisesta tuleekin oma kultturelli tapahtumasarja, joka tosin katkeaa rouvan kuolemaan.

Kirjassa ei kerrota täsmällistä tapahtuma-ajankohtaa, mutta koska perhe matkustaa junalla etelään niin päättelisin että eletään 1900-luvun alkuvuosia (junarata avattiin vuosiadan vaihteessa). Näin ollen tapahtumaketju jatkuu siitä aina kolme kymmentä luvulle, jolloin alkaakin olla jo paljon levottomuutta. Yhteiskunnallisia rakenteita ei suuresti kirjassa kuvailla. Kysymys kuuluukin oliko niitä suuremmin Kiinan maaseudulla tuohon aikaan, vai oliko se lähinnä niin että kylän rikkain ja vanhin päättää. Esimerkiksi yhtään viranomaista ei tarinassa esiinny, ehkä pois luettuna sotilasjoukkio joka edusti ketä lie. Ainakin sedän poika puolusti näyttävästi nuoria hulinoivia solttupoikia. Nämä kortteerasivat Wangien luona ja yrittivät nipistellä ja lähennellä  naisväkeä.

Naisten rooli ja asema tuolloisessa Kiinassa oli kurja ja arvoton. Ainakin tässä yhteydessä he olivat joko orjia tai porttoja ja heitä pidettiin likimain kauppatavarana. Vaikka asiaa olisi kirjassa hieman dramatisoitu, lienee kaikki edellä mainittu valtaosin täyttä totta. Hyvässä maassa on useita voimakkaita ja tärkeitä naishahmoja, jotka ovat jokainen omalla tavallaan selviytyjiä. He kaikki löytävät itsestään omat vahvuudet ja toisaalta miehestä kaikki heikkoudet. Ylipäätään miltei kaikki ihmiset ovat kirjassa viekkaita ja yrittävät hyötyä toinen toisestaan. Kouluttamaton ihminen esiintyy impulsiivisena ja ylitunteikkaana, joka saa raivarit vähäisestäkin asiasta.

Kulttuuria tuodaan tarinassa yllättävän niukalti esiin. Näitä edustaa lähinnä hautajaiset ja häät, joissa lukija saa käsityksen tuolloisista perhejuhlista. Tietysti nämä erilaiset hierarkiset jutut ja maalaistyö sinällään valottavat olosuhteita ja antavat vastauksia muutamiin kysymyksiin. Tuolloisena valuuttana käytettiin kuparikolikoita, hopekolikoita, kultakolikoita ja jalokiviä. Ajoittain puhuttiin pencestä, joka on käsittääkseni pikemminkin englantilainen yksikkö, ei niinkään kiinalainen? Säästöpossuna toimi mukavasti seinä, johon arvoesineet ja raha savella valettiin.

Positiivinen asia sinänsä on se, ettei yksikään tarinan henkilö joudu tapetuksi. Vaikka sodistakin puhutaan ja kateelliset ja nälkäiset joukkiot muiluuttavat ja ryöstelevät turvattomia ihmisiä, ei kukaan varsinaisesti kuole tämän seurauksena. Vaikka olisin odottanut Hyvässä maassa hieman romantiikkaakin, niin tämä typistyy lähinnä miehisten tarpeiden tyydyttämiseksi tai platoniseksi ihmissuhteiluksi. Tarinassa osoitetaan varsin konkreettisesti menestyksen ja rikastumisen turmeleva vaikutus, joka tarttuu herroista duunareihin. Itse pidin kovasti tästä kirjasta ja vaikka puolenvälin jälkeen aloin odotella loppuhuipennusta, saatoin todeta että tarina tarjosi vielä lukuisia  odottamattomiakin käänteitä. Pearl S. Buckin teksti on helppoa lukea ja sen pystyy hyvin sisäistämään. Niinpä kirja on oivallinen ja varteenotettava vaihtoehto esim. viikonloppulukemiseksi.