Sjöwall & Wahlöö - Terroristit

Suomentanut: Margit Salmenoja

Sivumäärä: 332

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 4.painos - 2005

Aina ajankohtaisia ja päivänpolttavia aiheita. Sjöwall & Wahlöön komisaario Beck-sarja on legendaarinen ja ehkäpä tunnetuin dekkarisarja Euroopassa - ainakin Pohjoismaissa. Näistä kirjoista tehdyt elokuvasarjat ovat tuoneet lisää tunnettavuutta ja tehneet hahmot tunnetuksi myös kirjoja lukemattomille ihmisille. Alun perin tämä sarja on kirjoitettu vuosien 1965-1975 välisenä aikana ja kirjat on suomennettu epäjärjestyksessä. Ostin likimain kaikki nämä kirjat vuonna 2005 kun tästä saatiin aika järjestyksessä oleva painos, tosin minulta jäi puuttumaan kolme kirjaa. Mies joka hävisi savuna ilmaan, Bussimurha ja tämä Terroristit. Näin ollen ostin hiljattain käytettynä tämän sarjan päätösjakson Terroristit paikallisesta kierrätyksestä. Kirja on sivumäärällisesti paksumpi kuin muut lukemani, eli yli kolmesataa sivua. Kirjasarjan kirjoittaminen päättyi Per Wahlöön kuoltua vuonna 1975, mutta Maj Sjöwall jatkoi kirjailijan uraansa vielä tämän jälkeenkin ja on vielä nykyäänkin aktiivisena.

Terroristit on kirja joka valaisee kylmän sodan aikaista maailmaa ja sen ongelmia.  Ruotsiin on tulossa valtiovierailulle amerikkalainen kuvernööri ja tämä aiheuttaa pään vaivaa Ruotsin poliisivoimille, kuinka turvajärjestelyt saataisiin aukottomiksi ja vierailu turvalliseksi. Tähän ongelmaan pureutuu kommisaario Beck ja hänen jo tutuksi tullut lähipiirinsä. Toiminnan keskiössä saa suuren roolin Gunvald Larsson, joka hoitaa tonttinsa taattuun fyysiseen tapaansa. Eikä merkityksessä jää paljon vähäisemmäksi muutamat muutkaan Beckin luottohenkilöt. Kirjoille tyypillisesti paljastetaan myös Beckin henkilökohtaisia ongelmia ja sosiaalisia kiemuroita, joilla henkilöistä saadaan rakennettua inhimillisempiä ja epätäydellisempiä. Toisaalta kirjailijaparivaljakon pureva kyyninen kritiikki "kansankotia" ja alati lisääntyvää kapitalismia kohtaan paljastaa myös heidän tuolloiset tarkoitusperät kansalaisten valistamisessa. Jotenkin tähän sarjan viimeiseen osaan on ladattu ehkä eniten kritiikkiä ylipäätään maailmanmenoa kohtaan. Kirjassa on kuitenkin jo hieman väsähtänyt tunnelma ja se keskittyy huomattavsti enemmän konttoreissa lonimiseen ja viranomaiskeskusteluihin kuin aiemmissa osissa. Itse kiinnitin huomiota Gunvald Larssonin ikään, joka tässä kirjassa olikin jo miltei viisikymmentä vuotta. Filmatisoinneissa Larsson on alun alkaen huomattavasti nuorempi. Näin ollen Beck ja Larsson ovatkin miltei samaa ikäluokkaa. Muutenkin ulkonäkökysymykset poikkeavat melkoisesti tästä näyttelijä kaartista, joka sittemmin on tullut tunnetuksi. Vaikka kirjan juoni tarjoaa pohtimista ja muutamia hauskojakin koukkuja, vaivaa siinä jotenkin koko ajan suurten linjojen tuoma ähky. Itseasiassa hieman tämä viimeinen muistuttaa jopa Bond-seikkailua, kaikkine pommeineen ja kiikaritähtäimineen.

Lopulta kirja ei juurikaan poikkea perus toimintakirjoista. Idea on rakentunut jokseenkin kauaksi perus dekkarimateeriaalista, joten kirjalta on tuha odottaa perinteistä salapoliisipläjäystä. Tarina lokalisoituu ajallisesti hetkeen ennen Suomen järjestämää ETYK-kokousta (1975), joten olisko niin että tuolloin oli muotiakin nämä massiiviset turvatoimia vaatineet tapahtumat ja tämä oliskin yksi kirjallinen tilaus tuolloiselle maailman tilanteelle. Nykyaikana terrorismi on muutunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi ja tavalliseen ihmiseen kohdistuvaksi, tuolloin iskettiin merkittäviin ihmisiin hanakammin. Yhtä kaikki Terroristit on hieman erilainen Beck-tarina, mutta liekö tuo sitten huono vai hyvä asia. Jotenkin hieman kaupallisemman oloinen kuin muut Beckit. Suomennos on alkuperäinen ja siinä ei sinänsä moittimista. Olen lukenut kaikki muut Beckit, paitsi Bussimurhan ja Mies joka hävisi savuna ilmaan. Useat näistä olivat hyviä ja Roseanna oli ehkä paras. Tämä kyseinen kirja oli yksi huonoimmista Beckeistä, ei voi mitään.

Hieman vailinaista Beck kokoelmaa.

 Kiitos lukijoilleni - tänään meni 10000 rikki.

Mika Waltari - Feliks onnellinen

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 213

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1958

Voiko jokainen ihminen kokea pelastuksen? Päätin nyt Turms kuolemattoman nosteessa lukea myös toisen Mika Waltari-kirjan ja mikäpä olisikaan ollut tähän parempi valinta kuin hyllystäni löytyvä Feeliks onnellinen. Kyseinen kirja on kirjoitettu hyvin pian Turms kuolemattoman jälkeen ja on näin ollen loppukauden tuotantoa. Kirja on siis vuonna 1958 julkaistu pienoisromaani, joka ilmestyi pitkän ja raskaan historiallisten romaanien sarjan jälkeen.

Kirjan tarina kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, joka päähän kohdistuneen tällin seurauksena vaipuu psykoosiin ja alkaa kokea hengellistä kutsumusta. Hän saa raskaaksi tehtäväkseen Jumalan sanan julistamisen, ihan kenelle tahansa ja ilmeisesti johdatuksensa vuoksi "valituille" ihmisille. Feliks joutuu tämän seurauksena uhraamaan perhe-elämänsä ja tuntuu jollain tavalla menettävän myös elämänhallinnan. Hän kohtaa useita ventovieraita ihmisiä ja myös vanhoja tuttujakin. Kaikkien kohtaamisten lomassa hän onnistuu luomaan omituisia hetkiä ja tekemään jonkinlaisia ihmetekoja, joiden aikana kyyhkyt tuovat pyhää viestiä. Suurissa tuskissaan Feliks joutuu punnitsemaan julistamisen hintaa ja sitä voiko hän itse koskaan päästä osaksi tästä ilosanomasta ja onnesta jota hän kylvää ympärilleen.

Ilmeisesti kertomuksessa tulee ilmi myös kirjailija Waltarin teologinen tausta, voisiko hän alkaa jo tässä vaiheessa pohtimaan joskus kohdattavaa iäisyyttä? Kirja on selvästi hengellinen sisällöltään, tosin melko maallisesti kirjoitettuna. Ja vaikka aihepiiri on toisaalta vakavakin, on siinä silti jopa veijarimaisiakin vivahteita. Jollakin tasolla mielestäni Feliksissä ja Turmsissa on tiettyjä saman kaltaisuuksia, esim. kummallakin on lahja josta muut hyötyvät.
Mutta voiko Felix päästä tästä raskaasta velvoitteestaan? Tämä ja monta muuta mielenkiintoista käännettä on oivallisesti sisällytettynä Feliks onnelliseen.

Ehkäpä Feliks onnellinen on uskolleen "vahvistusta" etsivän ikääntyvän Waltarin Helsinkiin sijoittuva tarina, jossa on ilmeisesti käytetty esikuvina useitakin olemassa olevia henkilöitä. Tekstissä on jotenkin poikkeuksellisesti jopa jätkämäistä sutkauttelua ja välittömyyden tunnelmaa. Synkkyyden hetkillä on havaittavissa toivoa ja ilmapiiri ei ole mitenkään raskas, pikemminkin jopa odottavainen. Hienosti kirjoitettu ja lämminhenkinen tarina ihmisessä piilevästä elävästä uskosta.

André Gide - Pastoraalisinfonia

Suomentanut: Reino Hakamies

Sivumäärä: 155

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1948

Huijari vai aidon rakkauden lähettiläs. André Gide (1869-1951) oli tunnettu ranskalainen kirjailija ja runoilija, joka oli varsin tuottelias. Hänen teoksiaan on suomennettu muutamia, joista tunnetuimpia on ehkäpä Vääränrahantekijät ja juuri tämä Pastoraalisinfonia. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947. Löysin tämän Delfiini-sarjan painoksen pohjoisesta, eräältä kirpputorilta aivan hiljattain.

Pastoraalisinfonia on kertomus sveitsiläisen pappismiehen ja nuoren Gertruden välisestä suhteesta. Gertrud on jostain syystä sokea ja on ollut sitä jo ilmeisesti syntymästään asti. Niinpä tarinan näkevä minämuodossa kertova pastori ottaa tytön hoitoonsa ja alkaa pitää hänestä maallisella tavalla "hieman liikaakin". Tämä tuohoisaksi osoittautuva ihmissuhde on täynnä itsepetosta, kaunisteltua valhetta ja ehkä jossain mielessä hyväksikäyttöäkin. Onko pappi huijari ja oman himonsa valloissa, liekö hänen mielensä syövyttänyt vanha vihtahousu? Toisaalta kertomus valottaa oivallisesti ja uskottavasti sokean ihmisen pimeyden maailmaa, josta on vaikea selvitä ilman lujaa toivoa ja mielikuvitusta. Voihan olla myös niinkin, että jos ihminen saa lahjaksi kyvyn jota ei ole koskaan omistanut - saattaa siitä muodostua pikemminkin kirous kuin siunaus. Ainakin näkevän ja sokean maailma on hyvin erilainen, sokea kun luottaa enemmän muihin vaistoihinsa. Kuka sitten torpedoi kenenkin elämää, jää lukijan oman pohdinnan varaan. Tässä sinfoniassa on mukana paljon kritiikkiä näennäismoraalia kohtaan, joka on tuttua myös saman aikakauden Gerhart Hauptmannin kirjasta Soanan kerettiläinen.

Mielestäni kirja on kieltämättä ajatuksia herättävä, tosin jotenkin "vanhan aikaisen" tuntuinen. Käännöstyö on tänäpäivänäkin lukukelpoista ja ymmärrettävää. Hassua kyllä tämä sokean ihmisen teema oli yhdessä Pirandellonkin novellissa, jonka juuri vasta luin. Ilmiselvä tiedostamaton aasinsilta. 

Pastoraalisinfoniasta on tehty myös elokuva, jota en tietenkään ole koskaan nähnyt. Toisaalta Pastoraalisinfonia on myös Beethovenin kuudennen sinfonian nimi, joka julkaistiin vuonna 1808. Kirja saattaa olla epäviihteellisyydessään hieman puisevakin, mutta joka pitää tällaisista psykologisista kirjoista - pitää varmasti tästäkin. Itse pidin kelvollisena, mutta en mitenkään loistavana. Kuitenkin laatukirjallisuutta.

Tunnustus ja haaste

 

Sain tunnustuksen ja haasteen Paulalta Kirjan Pauloissa blogista, suuret kiitokset tästä.
Laadin siis omat vastaukseni kysymyksiin ja ne tulevat seuraavaksi.

1.Mikä alunperin innosti sinut kirjabloggaamaan? Päätin pohtia itsekseni tarkemmin lukemiani kirjoja.

2. Mikä on bloggausaikasi tähtihetki? Kyllä se taisi olla Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu.

3. Oletko tavannut henkilökohtaisesti muita kirjabloggareita? En ole koskaan tavannut.

4. Bloggaatko kirjoista joista et pidä? Yleensä olen tätä nykyä kirjoittanut jotain kaikista lukemistani kirjoista. Jos en ole pitänyt olen heittänyt häijyn ja populistisen arvion (asiatonta ehkä mutta minkäs teet).

5. Millaisiin Blogistanian tempauksiin olet osallistunut? En ole juurikaan osallistunut. Olen ollut toistaiseksi vähän "yksinäinen susi".

6. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia? Kyllä olen joskus kirjoittanut, mutta enpä enää viimeaikoina.

7. Millaisia kirjoja luet mieluiten? Monipuolisesti, mutta viimeaikoina kyllä sotakirjoja.

8. Mikä genre oikein ei nappaa? Naisille suunnattu romanttinen kirjallisuus.

9. Mistä blogeista löytämästäsi kirjasta olet pitänyt? Muistaakseni tuo Mo Yanin Seitsemän elämääni oli yksi, johon sain mukavasti kannustusta eräältä blogilta hiljattain.

10. Minkä kirjaa suosittelet minulle ja muille luettavaksi? Timothy Findleyn Ikuisen hämärän vaeltaja.

En keksinyt tähän hätään nuita haastettavia blogeja, mutta saattaa olla jotta myöhemmin palaan siihenkin. Kiitos vielä Paula haasteestasi.

Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta

Suomentanut: Leena Rantanen

Sivumäärä: 304

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009 (pokkari)

Lyhyet erikoiset. Luigi Pirandello oli yksi merkittävimpiä italialaisia kirjailijoita, joka hallitsi myös dramaturgian ja elokuvakäsikirjoittamisen. Kirjailijan tuotantoa on suomennettu lisää viimevuosina, jolloin on ilmestynyt kaksi kattavaa novellikokoelmaa. Kuitenkin Pirandello on jäänyt valtaosalle suomalaisista varsin tuntemattomaksi kirjailijaksi. Hän kuoli vuonna 1936 vain kaksi vuotta Nobel-palkitsemisensa jälkeen. Päätin siis lukea tämän hyllystäni löytyvän kirjan Sitruunoita Sisiliasta.

Kirja koostuu 19 lyhyehköstä novellista. Kautta linjan tarinat pursuavat dramaattisia, mutta hieman huvittaviakin sattumuksia ja noudattavat tietyllä tavoin kohtalon uurtamia uomia. Niissä väijyy koko ajan elämän ja kuoleman tunnelma, joissa pienikin asia kasvaa suhteettomiin mittasuhteisiin. Tarinaissa esiintyvillä henkilöillä on poikkeuksellista eksistenssiä ja he ovat erittäin vahvasti läsnä tapahtumien kulussa. Näistä huomaa oivallisesti kuinka teatraalista Pirandellon kerronta on, unohtamatta tietysti italialaisen temperamentin suomaa sopivaa potkua ja nostetta. Itselleni nousee kaksi tarinaa ylitse muiden.  

Mizzarron korppi (1902) on tavallaan surullinen, mutta kuitenkin opettavainen kertomus pahan taipumuksesta selviytyä läpi harmaan kiven. Toisaalta kosto ja rankaisu eivät ole aina oikeita ratkaisuja. Joskus ylitsevuotava ja sokea itsetietous johtaa väkipäisyydessään tuhon tielle, tällöin olisi viisasta löysätä irti. Onko hyvän ja pahan erottaminen toisistaan ylipäätään helppoa saati mahdollista?

Nimikkonovellissa Sitruunoita Sisiliasta (1900) illistelee kohtalo päin nuoren miehen kasvoja, joka uskoo sinisilmäisesti ihmisen potentialisuuteen pysyä muuttumattomana ja uskollisena. Koomista on myös huomata että ihminen joka muuttuu eniten, huomaa sen itse vähiten. Ihminen kylvää ympärille iloa ja samalla onnettomuutta täysin rinnoin ilman häpeän häivää (itse juuri tiedostamatta). Myönnettäköön että tarinassa nuorenmiehen ongelmana on myös liioiteltua teatraalisuutta ja melodramaattisuutta, joka kertoo myös pyyteettömyyden olevan yhdellä jos toisellakin puuttuva hyve. 

Mielenkiintoinen havainto on tarinoiden nopea päättyminen lähes poikkeuksetta, ikään kuin kaikki katkeaisi kuin veitsellä leikattuna. Tämä johtaa muutamien kertomusten lähes shokeeraavaan tehoon ja yllätysmomenttiin. Novellikokelma on ajallisesti kattava, alkaen vuodesta 1900 jatkuen vuoteen 1935. Kirjan loppusanat ovat informatiiviset ja antavat oivallisen kuvan kirjailijasta ja hänen taustoistaan.

Luigi Pirandellon teksti on hyvin kuvailevaa ja selvästi tähtää ihmisen habituksen ja luonteenlaadun perusteelliseen ruotimiseen. Hän onnistuu varsin harvasanaisesti kertomaan tarinan siten, että tapahtumakenttä on helppo rakentaa "mielikuvissa". Tämä novellikokoelma on laadukkaasti suomennettu ja helppo lukea. Erittäin positiivinen lukukokemus.

Mika Waltari - Turms, kuolematon

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 681

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 16.painos - 2005

 

Linnun luut johtavat aina länteen. Päätin viimein lukea tämänkin Mika Waltarin kirjan, jonka nyt vaimoni on haasteeksi laittanut. Turms, kuolematon kuuluu kirjailijan myöhäisempään tuotantoon ja ajoittuu 50-luvun puoliväliin. Arvatenkin tämä on luetuimpia kirjoja ja varmasti tästä bloggauksiakin löytyy, mutta kaipa tästä voi oman näkökulman esittää. Kirja kuuluu tähän Waltarin historiallisten romaanien sarjaan, jonka avasi heti sotien jälkeen Sinuhe egyptiläinen ja joka päätty Ihmiskunnan vihollisiin vuonna 1964. Tietysti tämän jälkeen ilmestyi vielä Nuori Johannes 1981, joka oli postuumijulkaisu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat n. vuosien 520-450 ennen ajanlaskun alkua. Tapahtumien minä-muodossa kertova henkilö on joonialainen Turms, joka saa tarinan edetessä useitakin nimiä ja titteleitä. Tässä myrskyisässä ja vaihtelevassa tarinassa seikkailaan Välimeren alueella ja käydään läpi taisteluita ja tutustutaan erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin.  Alkupuolelta tarina edistyy selkeästi ja verkkaisesti, mutta loppua kohti lisääntyy mystisemmät ja jopa hengellisen sävyiset juonteet. Turms oppii käyttämään itsessään piileviä taikakeinoja, jotka muistuttavat lähinnä raamatun ihmetekoja.

Vaikka kirja on viihdyttävä ja etenee seikkailunomaisesti, niin mielestäni se tarjoaa myös paljon kulttuuritietoa ja ylipäänsä tietoa ihmisten ja kansojen liikkeistä. Keskeisessä asemassa ovat taloudelliset kuviot(kulta ja hopea), sodat ja varustautumiset - unohtamatta laivoja, aseita, kaupunkien puolustustapoja ja varusteita.

Kuitenkin kaiken tämän ohessa vallitsevana teemana on naisen viekkaus ja toisaalta miehen sinisilmäisyys. Waltari onnistuu jopa demonisoimaan tarinan naispäähenkilö Arsinoen. Nainen on mestari manipuloimaan ja kietomaan miehet pikkusormen ympärille. Arsinoehan tulee raskaaksi suunnilleen kaikille muille paitsi Turmsille

Miehet ovat sen sijaan kautta linjan karskeimmasta päästä, jos sitten ehkä mieleltään haavoittuvaisempia - tässä yhteydessä on pakko mainita sotaisat sankarit Dorieus ja Dionysios. Mielenkiintoinen sivuhenkilö liikemies Xenodotos antaa kuvan oman aikansa homoseksuaalista miehestä ja hänet kuvataan kirjassa neutraaliin sävyyn, jopa hieman myönteisestikin. Xenodotos vaikuttaakin pystyvältä ja ovelalta mieheltä, eikä hän ole ensimmäisenä henkeänsä heittämässä.

Vaikka Turms ei kaikilta osin ole läheskään täydellinen eikä sitä lukijana mitenkään edes odota, hän osoittautuu poikkeukselliseksi ja ainutlaatuiseksi sankariksi. Hän ei ole vahvin eikä älykkäin ja vaikka hän on  heikkona naisiin(ei pelkästään huono puoli), niin silti hän on jollain tavalla suvereeni ja potentti. Kirjaa ei kannata enempää alkaa paljastella tai referoida, kannattaa itse lukea jos ei ole vielä sitä ehtinyt tekemään.

Waltarin Turms, kuolematon on suomalainen klassikkokirja, joka ei tuottanut pettymystä millään saralla. Vaikka näitä kaikkia hänen kirjojaan on enemmän tai vähemmän kehuttu, niin täytyy myöntää että tämäkin on maineensa ansainnut. Näissä seikkailuissa esiintyy aina vahvoja ja persoonallisia henkilöitä, jotka ovat kuitenkin haavoittuvaisia ja inhimillisiä. Ilmankos näihin pystyy lukijakin samaistumaan. Ja koska lukeminenkin on helppoa  alkaa rakastaa mielikuvituksellista ja kuvailevaa Waltarin tarinointia. Mielestäni tämäkin oli taas muistutus siitä, että Mika Waltari on yksi tärkeimmistä ja pidetyimmistä suomalaisista kirjailijoista.



Johannes Vilhelm Jensen - Tiedemiehen onneton kohtalo

Suomentanut: ? Ei tietoa

Sivumäärä: 276

Kustantaja: Pohjolan Kustannus-osakeyhtiö

Painos ja vuosi: 1.painos - 1920

Pölyttyneiden hyllyjen kätköistä. Harvemmin tulee tartuttua kirjaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai -aavistuksia. Näin oli tämän Johannes Jensenin kirjan osalta. Löysin sen paikallisen pääkirjaston varastosta ja yllättäen jouduin jopa odottelemaan, koska oli lainassa. Tiedemiehen onneton kohtalo on pienen oululaisen kirjapainon tuote viimevuosisadan alkupuolelta. Jensenin kirjoja on kuitenkin suomennettu useampiakin, kuten esim. Kuningas murtuu ja Jäätikön poika. En ole aiemmin nähnyt kirjaa josta puuttuu suomentajan nimi, nyt kuitenkin sellaisenkin kohtasin. Kirja on alkuperäiseltä tanskankieliseltä nimeltään Madam D'Ora ja se on julkaistu 1904.

Tiedemiehen onneton kohtalo on kertomus lahjakkaasta tiedemiehestä, joka lähtee seuraamaan vääriä jälkiä elämässään. Hänellä on pitkä suhde madame D'Oraan, joka on tarinan toinen keskeisistä henkilöistä. Alussa nämä kaksi kohtaavat toisensa Euroopasta Amerikkaan matkaavalla laivalla. Tiedemies Edmund Hall on aikeissa sortua itsemurhaan, mutta nainen onnistuu kääntämään hänen päänsä. Kaikesta päätellen Edmund on monialainen tiedemies, joka tutkii muunmuassa antropologiaa, fysiikkaa, kemiaa ja rajatietoa. Saavuttuaan New Yorkin Manhattanille, ajautuu tapahtumat synkille ja omituisille sivuraiteille. Paljastuu että Edmund on alkanut harrastaa spirituaalisia ja okkultistisia sessioita pienen seurakuntansa kanssa - tämä johtaa aina vain synkempiin juonteisiin. Kohtaloihin sotkeutuu myös maallikkosaarnaaja Evanston ja englantilainen poliisi Mason. Lisäksi tietysti muutama muukin.

Kirjan tarina on kaikesta huolimatta melko sekava ja epämääräinen. Onko tapahtumat oikeasti yliluonnollisia, vai onko kysymyksessä esim. joukkosuggestio? Kuka hallitsee ja ketä - miten ja koska kaikki alkoi? Eikä loppupeleissä tarinan kronologiakaan vaikuta ihan selvältä. Parhaita puolia tarinassa ovat seikkaperäiset kuvaukset ympäröivästä kaupungista ja sen teollistumisesta. Oivallisena esimerkkinä hevosten väistyminen autojen tieltä, eli kuinka mekaniikka ottaa varovaisia kehitysaskeleitaan jokamiehen omaisuutena. Tekstien lomaan on puserrettu lauluja jotka ovat ilmeisesti tanskankielisiä, näissä kohdin ainakin itselläni lukeminen hidastui. Hauskana pointtina mainittakoon myös tieteelliset nippeliasiat, joita käsitellään Edmund Hallin luona tapahtuvissa tieteellisissä demostraatioissa.

Tiedemiehen onneton kohtalo on mielestäni hyvä kirja, vaikka ei käännöstyöltään ole laadukkaimasta päästä. Liekö sitten tarkoituksellista jättää pois kääntäjän nimi? Selvittämieni seikkojen perusteella kysymyksessä saattaisi olla esim. Aukusti Simojoki.
Kirjan sisältö on mielenkiintoista ja eteenpäin pyrkivää, joskin aika omituista. Jensen on käyttänyt aikaa salatiteiden tutkimiseen, ainakin siltä tuntuu kun tarinaa lukee. Ilahduttavaa on myös dekkarimaisuus, joka pyrkii hetkittäin ohjaamaan huomion itse kerrontaan. Lopulta käteen jää suurkaupunkien turmiollisen vaikutuksen aiheuttamat surulliset ihmiskohtalot. Pakko myöntää että hetkittäin kirjassa oli hieman samanlainen tunnelma kuin Bernard Shawn - Herra Byronin ammatissa. Mainittakoon myös että Madame D'Ora kutsuttu itävaltalainen valokuvaaja eli samoihin aikoihin ilmestyneen kirjan kanssa ja kun katsoo hänen kuviaan, huomaa tarinan henkilön boheemin yhdennäköisyyden ja tyylin. Lisäksi kirjailija Jensen väittää esipuheessa kirjan perustuvan valtaosin tositapahtumiin. Mielestäni oli kiinnostava ja hyvä kirja, kannattaa siis lukea.

Dario Fo - Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Sivumäärä: 233

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 2004

Taitaa olla huumorimiehiä. Dario Fo on italialainen näytelmäkirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Hän on syntynyt Lombardiassa Pohjois-Italiassa ja vieraillut muun muassa Suomessakin ohjaamassa teatteria. Dario Fon satiiriset näytelmät ovat tulvillaan komediaa ja kantaa ottavaa purevuutta. Toisaalta hän on joutunut vaikueksiin vasemmistolaisten ajatustensa vuoksi (ei häiritse itseäni), mikä ei taida olla taidepiireissä yllätys. 

Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi on muistelma teos joka vastoin nimeänsä kertoo valtaosin taiteilijan nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta. Taiteilija Fo kertoo itsestään hyvin rehvakasti ja kirjasta muodostuukin pöyhkeilevä ja pompöösi. Itseäni vaivasi toistuvasti omahyväinen sävy, joka varmaankin kuuluu myös sikäläiseen kulttuuriin. Onko esimerkiksi sotilaskarkuruus asia jota kannattaa tuoda ponnekkaasti esiin - jopa "paraatimaisesti"? Aika mielenkiintoinen, joskin vastenmielinen kuvaus lapsuuden tissinhimosta ja kehittymisestä naistenmieheksi täytyi lukea suorastaan haukoitusten kera. Toisaalta tuossa ohessa saa myös käsitystä italialaisesta kulttuurista ja varsinkin pohjoisen tavoista ja ammateista. Huomattavaa ja ymmärrettävää on sodan ajan suuri osuus teksteissä, koska kirjailijan nuoruus osuu juurikin toisen maailmansodan ajalle. Jos ja kun Fo on ammentanut aiheensa näistä kuvioista, voi olla turhanpäiväistä tutustua itse tuotantoon. Näin olisin tehnytkin jos kirjoja olisi ollut suomeksi saatavilla. Täytyykin ihmetellä miksei hänen tuotoksiaan löydä suomennettuna koko Oulun seudulta?

Myönnettäköön että kirjailija on tarkkasilmäinen ihmisten kuvaaja, ilmeisesti myös itsensäkin osalta. Tämä antaa kattavan kuvan hänestä ihmisenä ja myös hänen ajatusmaailmastaan. Itselleni tuli vääjäämättä mieleen Silvio Berlusconi habituksine päivineen, vaikka hän edustaakin erilaista ideologiaa. Koska kysymyksessä on muistelma teos, en pysty sinällään arvioimaan hänen taidettaan. Sen sijaan voin ja saan arvioida tarinaa ja henkilöä. Aika kyllästyttävää luettavaa, mutta puolensa tässäkin on. Huumori kirjassa oli se osio joka ei itseäni tavoittanut, olen siis ilmeisesti tosikko.