Hannu Salama - Juhannustanssit

Kirjailija: Hannu Salama

Sivumäärä: 245

Painos ja vuosi: 9.painos - 1990

Reipasta meininkiä. Suomalaisessa kirjallisuudessa on oma ryhmänsä tarinan kertojia, jotka saavat aikaan kohua ja levottomuutta. Eräs näistä on kirjailija Hannu Salama joka tuli kuuluisaksi juuri tällä Juhannustanssit -kirjallaan. Juhannustanssit kärsi 60-luvulla sensuurista, koska tekstien tulkittiin kannustavan nuorisoa Jumalan pilkkaan ja löyhään seksuaaliseen moraaliin. Useat kirjailijat kuitenkin tukivat salamaa tässä oikeuteen asti edenneessä prosessissa - esimerkiksi Väinö Linna ja Mika Waltari näkivät asian enemmänkin taiteen kannalta. Kuitenkin kirjan varhaispainokset tuomittiin hävitettäväksi ja Salama itse sai kolme kuukautta ehdonalaista(hänet kuitenkin armahdettiin).

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tampereelle ja sen ympäristöön - juhannuksen aikaan joskus 60-luvun alussa. Kaupunkilaiset lähtevät viettämään juhannusta maaseudulle ja ottavat mukaansa naisia ja viinaa. Viinan huuruiset ja sekavat toilailut johtavat yhdestä asiasta toiseen - viina on siis viisasten juoma. Kirjan henkilöt eivät ole kovin viisaita, mutta mielestäni kuvastavat hyvin sodanjälkeistä sukupolvea ja orastavaa uudenlaista nuorisokulttuuria. Nuorison keskustelut ovat reteitä ja täynnä puhekielen sanastoa (slangia). Pojan kollit ovat valtaosin köyhällistöä ja kaikessa toiminnassa kalskahtaa rahvaan ääni, karkeus ja toisaalta nuoruuden rohkeus. Jonkin verran tarjotaan myös nuorison ja vanhemman polven ristiriitoja, jotka johtavat eittämättä hankaluuksiin. On myös totta, että Hiltusen saarnat loukkaavat kristillistä väestönosaa - varmasti vielä nykyisinkin. Toisaalta pitää muistaa että jokaisella suomalaisella on myös sanan vapaus. Juhannustansseissa kuvataan mielestäni oivallisesti myös silloisen sukupolven läpikäymää seksuaalisen vapautumisen aikaa, siis tuolloin ja hieman myöhemmin. Pitkälti nuoriso oli tuolloin kuten nykyäänkin turhautunutta ja pettynyttä. Lopussa tarina tarjoaa myös tragediaa, joka on yksitoikkoisen kirjan piristys.

Hannu Salama kirjoittaa Juhannustanseissa varsin raflaavasti ja kansan kielellä, joten ei ihme että se aikoinaan saavutti huimat mittasuhteet(Suomi oli erilainen). Toisaalta tämän kaltainen sensuuri jatkui vielä paljon myöhemminkin, ainakin siten etteivät useat kustannusyhtiöt uskaltaneet ottaa riskejä suoraltakädeltä arempiluontoisten aiheiden osalta.

Kirjailijalla on vasemmistolaistausta ja tämä on helppo huomata. Mielestäni kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti poliittinen, vaan pikemminkin ikäryhmän ja yhteiskuntaluokan elämää käsittelevä. Seksuaalisesta toiminnasta tuli mieleeni muutamia vuosia myöhemmin virinnyt kalifornialainen hippiliike, joka rantautui Suomeenkin joskus 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa.

Joskus kirjaa kohtaan tuntee tietynlaisia odotuksia. Tämä kirja ei yllättänyt, ei negatiivisesti eikä positiivisesti. Aika keskinkertainen ja aikansa elänyt suomalainen klassikko.

F. E. Sillanpää - Miehen tie

Kirjailija: Frans Emil Sillanpää

Sivumäärä: 263

Painos ja vuosi: 8.painos - 1962

Taatan talonpoikaiskertomukset. Frans Emil Sillanpää oli Hämeenkyrössä syntynyt kansalliskirjailijamme. Hän sai  Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ja ainoana suomalaisena talvisodan syttymisvuonna 1939. Tuolloin käynnistyi myös vuosia kestävä toinen maailmansota, joka jätti jälkeensä runnellun Euroopan. Nobelin kirjallisuuspalkinto jaettiin seuraavan kerran vasta vuonna 1944, jolloin maailma olikin jo varsin erilainen paikka. Sillanpää tunnetaan kansainvälisestikin supisuomalaisista tavallista ihmistä kuvaavista romaaneistaan, kuten nuorena nukkunut tai ihmisiä suviyössä. Päätin kuitenkin lukea tämän hyllystäni löytyvän Miehen tien.

Miehen tie on sympaattinen kuvaus 1900 luvun alusta. Sillanpää kertoo tässä kirjassaan talonpoikaiselämästä niukkasanaisesti mutta suomalaisromanttisella herkkyydellä. Tarinan päähenkilö Ahrolan Paavo on keskisuuren tilan isäntä jostain satakunnan ja hämeen rajamailta. Hänen ympärillään pyörii kylän väkeä, palkollisia työmiehiä ja morsioehdokkaita. Kuvailu on sinällään melko ankeaa ja korostaa ihmisen rumuuden tavallisuutta ja luonnon kauneutta sekä näiden keskinäistä harmoniaa. Myös tuolloin on viina virrannut ja kielen kannat irtoilleet, tämä on ollut osa niin herran kuin duunarinkin elämää. Naiset ovat jollain tasolla itsestään selviä ja heitä ei ehkä sen kummemmin arvosteta - paitsi työmyyrinä ja monitoimikoneina. Eikä ole mies eikä mikään jos ei osaa turpiin vetää. Toisaalta niinkin karu asia kuin kuolema on tuolloin ollut osa elämää, eikä sitä ole laitostettu - olipa kysymyksessä aikuinen tai lapsi. Huomion arvoista onkin kirjassa esiintyvät synnytyksen jälkeiset heikkoudet ja kuolemat, jotka olivatkin yleisiä tähän päivään verrattuna. Jokainen arkinen hetki on yksinkertaisuudessaan erityinen, kuten ihmisen elämä jo sinällään.

Aika yllättävää että tähänkin suurenmoiseen kansalliskirjailijaan ja tarinan kertojaan tutustuin vasta nyt, vaikka muistan että Taatasta puhuttiin jo alakouluaikana. Kirja on ihan perusluettavaa ja ei pitäisi tuottaa lukutaitoiselle ihmiselle sen kummempaa vaivaa. Toisaalta talonpoikaiselämää kuvaava kirjallisuus ei ole juuri nykyisin suurinta huutoa, mutta voisi olla piristävää vaihtelua kaiken käännöskirjallisuuden rinnalla. Sopivan vanhanaikaista, mutta kuitenkin suomalaista identiteettiä etsivälle "nykysuomalaiselle" kuin nyrkki silmään.

Victor Hugo - Kurjat II (Cosette)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 392

Painos ja vuosi: 1.painos - 1928

Korttelikyttäilystä klaustrofobiaan. Sarjan toisessa jaksossa (Cosette) palataan ajassa taakse päin kesään 1815 ja Waterloon taisteluun. Tämähän oli se taistelu jossa Napoleonin oli luovuttava vallastaan ja myönnettävä tappionsa englantilaisille. Kirjailija kertoo tapahtumasta hyvin "ranskalaisen" version, eikä lausu suuresti kunnian sanoja englantilaiselle sotapäällikölle. Oikeastaan eipä juuri pienemmillä meriiteillä voi taistelua kunniakkaasti hoitaa. Hetkittäin taistelukohtauksista tuli mieleen Von Heidenstamin Karoliinit, liekö hänkin lukenut tämän Kurjat. Mielestäni Waterloon taistelua ruoditaan tarpeettoman pitkään ja subjektiivisesti, mutta toisaalta tietynlaisella hartaudella. Kurjissa pysähdytään kuvailemaan historiallisia tapahtumia ja paikkoja muutenkin itse tarinan lomassa varsin antoisasti.

Pääosaa Cosettessa esittää tietysti itse Cosette (Leivonen), joka elää siis lähes orjan roolissa ilkeiden Thènardierien perheessä. Hänen sovelletaan julmaa kylmyyttä ja väkivaltaa. Ukko Thènardier on siis sotasankari Waterloon taistelusta (aasinsilta ensimmäiseen lukuun), tosin tässä on paljon liioittelua - jos kohta perättömyyttäkin. Isäntä on viekas ja ahne, toisin sanoen pyrkyrimäinen roisto. Rouva Thènardier on suurikokoinen ja väkivaltainen nainen, joka rakastaa ainoastaan omia lapsiaan, ja tämän saa Cosette kokea kovimman takaa nahoissaan. Tämä kaikki purkautuu lukijalle suurena dragediana, jota on kieltämättä liikuttavaa lukea. Kuitenkin kirja on paljon toiveikkaampi kuin ensimmäinen osa ja tarina kulkee hetkittäin lähes viihteellisen kirjan tahtia. Kaikkien kommelluksien ja koukkujen tiimellyksessä ainakin itse koin lähes hengästyttäviä hetkiä. Tässä kirjassa on keskeisiä teemoja ahneus, kateus ja sorto. Toisaalta ehkäpä pahakin alkaa saada palkkaansa ja vääryyksiä oikaistaan.

Loppupuolella tarina taas taantuu, jolloin monisäikeinen ja limittäinen punos juuttuu solmukohtaan. Melkein 150-sivua käsittävä nunnaluostarivaihe tuntuu lähes tervan vedolta. Toisaalta tämä tuntuu olevan Kurjien tarinan henki. Tässä osiossa valotetaan nunnaluostarin toimintaa ja filosofiaa. Lisäksi käydään syvemmälläkin pohdintojen viidakossa. Eipä sillä - täältäkin lukija löytää omat hauskat sattumukset ja yllätykset.

Mielenkiintoinen asia on Jean Valjeanin taipumus selvitä lähes mistä tahansa, ikään kuin hän olisi jotenkin yliluonnollisia voimia omaava mies. Hänestä on kehkeytymässä hyveellisyyden perikuva ja aivan kuten usein on tapana, tämä saavutetaan eräänlaisen lankeemuksen jälkeen. Toki Cosetten osa kirjassa on huomattava, mutta jotenkin se kaiken muun ohessa hautautuu kerronnan sekaan.

Kuvassa pörröhiuksinen Victor Hugo Kurjat 1.painoksesta.

Oivallinen kirja tämä Victor Hugon Kurjat. Sinällään kirjan tekstiasu on helppoa luettavaa, joskin mukana vilisee joitakin aikansa eläneitä sanoja. Vaikka seassa on myös muutamia outojakin sanoja, ei tästä koidu suunnatonta vaivaa lukemiseen tai ymmärtämiseen.  Tuntuupa tarina hyvin edistyvän.

Victor Hugo - Kurjat I (Fantine)

Suomentanut: Vihtori Lehtonen

Sivumäärä: (254+220) 474

Painos ja vuosi: 1.painos - 1927

Nahkaiset ajan patinoimat selykset ja antiikin tuoksu. Olen  ottanut aikoja sitten tavoitteekseni lukea tämän Victor Hugon Kurjat -sarjan lyhentämättömänä laitoksena. Tämähän käsitää viisi kirjaa ja melkoisen määrän sivuja. Piti turvautua paikallisen suurkirjaston varastoon, josta löytyivät nämä vuodesta 1927 alkavat painokset. Yritin katsella uudempiakin painoksia, mutta ovat kaikki typistettyjä. Viime aikoina ovat alkaneet tehdä näistä teatteria ja musikaaleja enemmänkin, joten ovat käyneet suositummaksi. Tämä "Köyhien evankeliumi" on kestänyt yllättävän hyvin ajan hammasta ja ihan kuten sarjan alussa V. A. Koskenniemi kertoo lainkaan väheksymättä Kurjien arvosta ja taustoista - ymmärtää sen että kädessä on yksi maailman kirjallisuuden klassikoista. Victor Hugo on ollut omalle ajalleen tarkka silmäinen ja vaistoinen kertoja. Hänen yhteiskuntaa ja sosiaalisia kuvioita ruotivat kirjoituksensa omaavat terävää kritiikkiä ja oivaltavaa, jopa surumielistäkin kerrontaa. Kaikki paha saa ansaitun huomion ja siihen pureudutaan huolellisesti ja hätäilemättä. Maailmassa on ollut siis muitakin köyhien ystäviä kuin Tuomari Nurmio. Nautin siis jo lähtökohtaisesti tästä kirjasarjasta.

Ensimmäinen kirja Fantine aloittaa Kurjat -sarjan n. vuodesta 1815. Kirjassa keskitytän muutaman henkilön elämään ja heidän kohtaloihin. Alkakjaisiksi piispa Herra Myriel tutustuttaa lukijan laupeuden töihin, joihin edes nykypäivänä ei monellakaan ole potentiaalia. Hänen pyyteettömyytensä, avuliaisuutensa  ja halu asua askeettisesti hakee vertaistaan. Tämä tietysti herättää pahaa verta raharikkaiden keskuudessa ja ei ole omiaan herättämään paremman kansanosan luottamusta. Kun kuvioihin astuu ilmeisesti tarinan tärkein henkilö Jean Valjean, alkavat teemat rakentua ja hahmottua. Kaleeriorjaksi tuomittu Valjean vapautuu pitkän ajan kuluttua, kärsittyään tuomionsa vähäpätöisestä näpistysvarkaudesta ja karkuyrityksistä. Koska hänen sosiaalinen asema on jo alun perinkin alhainen, kohdellaan häntä oikeuslaitoksessa ankarimman kautta. Ei tarvitse paljon ponnistella, että oivaltaa Kurjien yhteiskunnan rikollistavan vaikutuksen. Nepotismi ja epätasa-arvo nakertaa kehittymässä olevan ranskalaisen yhteiskunnan uskottavuutta ja antaa eliitistä raakalaismaisen riistoporvarikuvan. Pystyykö Valjean palaamaan kaikesta huolimatta tasapainoiseksi kansalaiseksi?

Tarinan vuodet vierivät - nuori liberaalia elämää viettävä kaunis kultakutri Fantine tekee kohtalokkaan siirron ja epäonnistuu. Hän tulee siis raskaaksi miehelle, joka osoittautuu vastuuttomaksi heittiöksi. Tästä kehkeytyy draama jossa ei juuri positiivisia vivahteita esiinny. Jos Fantine on esimerkkinä sielunsa puhtaudesta, katumuksesta ja lopulta myös epäitsekkyydestä, niin joutuu hän vastaavasti häikäilemättömien nousukkaiden uhriksi. Niinpä kaikista suurin kärsijä on pienin ja heikoin.

Victor Hugo kertoo näkökulman oman aikansa yhteiskunnallisista epäkohdista. Ja kuinkas muuten.. ei se kovin kauaksi jää nykyajan ilmiöistä. Hyvä antaa vähästä ja paha ei anna paljostakaan. Lopulta ahneus ja kateus on vallitseva ja potentti ilmiö. Ainakin tämä ensimmäinen kirja on varsin pessimistinen, mutta toisaalta kannustaa lukemaan ja uskomaan. Vääryys ynnä uhkakuvat joita kirjassa tarjotaan ovat hieman karrikoituja ja mustavalkoisia, mutta toisaalta ne luovat tarinaan mielenkiitoisen ja vankan pohjan. Jatkan siis myönteisissä merkeissä Kurjien toiseen osaan.

Claude Simon - Flanderin tie

Suomentanut: Olli-Matti Ronimus ja Pentti Holappa

Sivumäärä: 271

Painos ja vuosi: KK 1.painos - 1963

Sodasta kertovaa taidekirjallisuutta. Ranskalainen kirjailija Claude Simon ei ole kovin tunnettu saati luettu kotimaansa ulkopuolella. Vaikka hän on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985, ei hänestä löydy netistä suomenkieleistä tietoa juurikaan. Piti siis tutustua ulkomaan kielisiin saitteihin, koska halusin hänestä jotain muutkin tietää. Kirjailijalta löytyy muutamia suomennettuja kirjoja ja koska itseltäni löytyy tämä Flanderin tie - päätin lukea sen.

Flanderin tie on taiteellinen tarina toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta. Vaikka Ranskan urotöistä toisessa maailmansodassa ei ole yleisesti ottaen paljonkaan kerrottavaa, yrittää herra Simon kertoa edes siitä vähästä. Tapahtumien keskiössä on muutaman ratsuväen sotilas, jotka heittävät perus jermujuttua. Georges, Blum ja Iglesia ovat siis sotaväen "työjyrä" -kalustoa ja heillä on aikaa kaikenlaiseen jutusteluun. Sodan kauhuja käsitellään melko runollisella ja taiteellisella tavalla. Hevoset ja naiset sekoittuvat sovinistiseltakin kalskahtavassa keskusteluissa, ja muutenkin kokonaisuus pyörii seksististen ja erottisten teemojen varassa. Keskellä sodan runtelemaa Pohjois-Ranskaa sotilaat kohtaavat "preussilaiset", mutta tältä osin ei esimerkiksi sen hetkisestä sotaonnesta juurikaan puhuta. Sen sijaan kaiken mudan ja liejun keskellä jopa kuolema ja ruumiit sulautuvat tarinoihin ihmisakteista. Hetket paisuvat sivujen mittaisiksi, jolloin ruoditaan jyviä myöten pienetkin seikat. Tulee vaikutelma ajan pysähtymisestä groteskeina ja eksistentiaaleina kuvina. Näin ollen tapahtumat versovat yksilöllisellä tasolla melkoiseksi sekamelskaksi, jolloin itse lukijana kadotin todellisten tapahtumien ja kuvitelmien välisen rajan. Ilmiselvästi kirja on enemmänkin pasifistinen, kuin sotaa "sinällään" suuremmin romantisoiva.

Tekstin rakenne on haastavaa ja lukeminen on raskassoutuista. Lukemista ei helpota lainkaan valtava sulkumerkkien määrä(jopa useita yhdessä lauseessa) ja pisteet kirjailia on unohtanut miltei kokonaan. Näin ollen lauseet kehittyvät loogisellakin tasolla vaikea selkoisiksi, jopa irrationaalisiksi. Vuoropuhelut on ratkaistu useilla tavoilla. Ne alkavat joko ja sanalla, tai sitten hetkittäin miltei normaalisti omina riveinään, tai miten milloinkin. Onko sitten niin, että tämä johtuu kahdesta suomentajasta? Lukukokemus oli puuduttava - eihän tämmöisiä jaksa jatkuvasti lukea.

Mika Waltari - Ihmeellinen Joosef

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 217

Painos ja vuosi: 3.painos - 1993

Miehinen hetki naisena. Mika Waltari on tunnettu tuotteliaisuudestaan ja useista pseudonyymeistään. Osa hänen kirjoistaan on saavuttanut kansainvälisen maineen ja myös tietynlaisen kansallisen statuksen. Päätin lukea tämän kirjahyllystäni löytyvän, alun perin anagramminimellä julkaistun M. Ritvalan kirjan Ihmeellinen Joosef. Kirjan erityisyys piilee siinä, että kertoja(minä muodossa) on nainen.

Ihmeellinen Joosef on viihteellinen kertomus helsinkiläisen hyväosaisen Lauraeuksen perheen ja erityisesti sen tytön Karinin elämästä. Hänen ympärillään olevat ihmiset ja tapahtumat lienevät tavanomaisia hänen yhteiskunta luokassaan. Jos sinulla on sukurasite ja suuri omaisuus, voit viettää aikaa vain kaltaistesi seurassa.  Karin on läiheisissä väleissä isäänsä "pappaan" ja häntä suurella lämmöllä kohtelee - jopa palvoo, kuitenkin sen suuremmin arvostamatta. Hänen pyylevä äitinsä on nousukas henkinen ja rakastaa ainoastaan rahaa ja valtaa. Karinin välit äitiin ovat olleet kylmät, mutta kuitenkin hissukseen lämpenemään päin. Äiti kärsii erinäisistä henkisistä vaivoista ja tiloista, jotka aiheuttavat muutoksia persoonallisuuteen(ellei tämä ole tekosyy huonoon käytökseen).

Pintaliito seurapiirielämää sekoittaa kuvioihin ilmestyvä maisteri Joosef Huttunen, joka on monipuolinen ja suorastaan satumaiset ominaisuudet omaava setämies. Tämän omnipotentin tutkijan suvereeni verbaliikka ja sosiaalisten kuvioiden hallinta muodostaa lähes yliluonnollisen kuvan. Hetkittäin hänen kykynsä ja vastaavasti vaatimattomuutensa ja epäitsekkyytensä luovat jopa epämiellyttäviä sävyjä. Keskeiseksi punaiseksi langaksi kehittyy Karinin ja Joosefin suhde, millainen onkaan tämän keitoksen lopputulos. Tapahtuman kontekstina toimii Tampereella sijaitseva sukukartano, jonne rakentuu nuoren miehen (Toivon) laiskanläksyt ja paikallisten pojankollien puolisotilaalliset maastoharjoitukset. Kaiken arkkitehtinä toimii Joosef Huttunen. Tarinan loppu tarjoilee yllätyksiä, erityisesti ammatinvalinta asioissa.

Mika Waltari soveltaa tässä romaanissaan omia psykologisia pohdintojaan hienoston pinnallisuudesta ja toisaalta kaikesta siihen liiittyvistä kulissien rakoiluista. Ehkä hän saa myös käsitellä omia feminiinisiä tunteitaan omaa sukupuoltaan kohtaan, joka tuolloisessa yhteiskunnassa oli kiellettyä ja jopa epäilyttävää. Itseäni ilahdutti kirjailijan kyky ja taito adaptoitua naisen ajatusmaailmaan. Alun perin ilmeisesti kukaan ei tiennyt oliko kirjailija M. Ritvala mies vai nainen. Toisaalta sukunimi on aika ilmeinen ja harhaanjohtava. Joka tapauksessa yksi syy salanimiin oli Waltarin tuotteliaisuus, joka olisi ehkä aiheuttanut ihmetystä. Kirjassa on samanlaista kepeyttä kuten esim. aiemmin ilemstyneessä Suuri illusioni -romaanissa.

Seuraavassa hupaisa ja jopa höpsö tilanne Karin ja pappa Lauraeuksen yhteisestä hetkestä.

"Tiedän, että pappa on heikko minuun nähden, ja kun menen ja istahdan nojatuolin käsinojalle ja painan poskeni hänen poskeaan vasten ja suutelen vienosti hänen kaljunsa reunaa, silloin pappa on vallassani."  -Ihmeellinen Joosef  s. 7

Mitähän kaikkea kirjailijan mielessä onkaan pyörinyt hänen kirjoittaessaan tätä? Kirja ei ole kovin pitkä, joten sen lukee parissa illassa. Vaikka se määritellään vakavaksi ajanvieteromaaniksi, on se mielestäni pikemminkin humoristinen romaani. Ihmeellinen Joosef on alun perin julkaistu jo vuonna 1938, mutta sen voi lukiessaan unohtaa. Mielestäni se voisi olla jopa uutuuskirja. Pidin kovasti.

Samuel Beckett - Molloy

Suomentanut: Raili Phan-Chan-The

Sivumäärä: 219

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Absurdin toiminnan kuvauksen mestari. Samuel Beckett on yksi keskeisimmistä uuden ajan irlantilaisista kirjailioista James Joycen, Bernard Shawn ja muutaman muun ohella. Hänen tuotantonsa käsittää myös näytelmäkirjallisuutta ja runoutta. Samuel Beckett sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1969. Päätin lukea tämän vuonna 1968 suomennetun Beckettin kirjan Molloy.

Kuten kirjan takakannessa mainitaan "Molloy ei niinkään ole tavanomainen romaani" ja tämän itsekin huomasin pian kun aloin kirjaa lukea. Molloy on kirjan avausluvun päähenkilö ja täytyy sanoa että on melkoisen kipeäpäinen koheltaja. Hänen pitkäveteinen sepustuksensa alkaa muistelemalla varhaislapsuutta ja vaikeaa äitisuhdetta. Ilmeisesti hänen äitinsä oli väkivaltainen ja syrjäytynyt ihminen. Molloyn maneerit ovat kaikkea muuta kuin normaaleja - mainittakoon esim. kivien imeskeleminen ja järjesteleminen taskuihin. Hänen terveytensä on pikkuhiljaa rapistunut ja sitä myöten ajatusmaailma on tylsistynyt. Kaikki hänessä ja hänen ympärillä tapahtuvat asiat vaikuttavat jotenkin kohtalokkailta. Erityisen vastenmielinen ja mieleen painuva on Molloyn kuvaus hänen täydellisestä rakkaudestaan erääseen reumatismin repimään boheemiin naiseen. Tähän liittyy jopa härskejäkin juonteita, kaiken lisäksi varsin karkeasti kuvattuna. Jotenkin Molloyn tarinoinnista tulee mieleen Dostojevskin kellarin tarinoija. 

Tämä ensimmäinen puolikas on siis yksi luku joka on oikeastaan yhtä kappaletta koko pötky(omituista kyllä). Näin ollen on melko raskas taival lukea hengähtämättä tämä n. 110 sivua älytöntä toimintaa.

Toisessa luvussa joka on niin ikään yhtenä pötkynä (onneksi tekstissä on kuitenkin rivin vaihtoja), on päähenkilönä agentti Jacques Moran. Hän saa tehtäväkseen etsiä Molloyn käsiinsä ja tästä tuleekin oma tarinansa. Jacquesilla on saman niminen poika joka on hänen sadistiseltakin tuntuvassa valtapiirissään. Herra Moranin toiminta tuntuu aluksi hyvin jäsennellyltä ja selkeältä, mutta pian hänkin alkaa omituisesti tylsistyä ja koheltaa(on jopa väkivaltainen). Oikeastaan lopulta sekä Molloy että Moran ovat varsin saman oloisia hahmoja. Täytyi oikein miettiä väsyneenä lukiessa, että kumpikos tämä nyt olikaan.

Tarinan hahmot tuntuvat jotenkin todellisuudesta irrallisilta ja fyysisesti viallisilta - kuitenkin ihmeellisen itsenäisiltä. Kaikessa kurjuudessaan hahmot ovat kuitenkin koomisia ja kirjailija on selvästi laittanut mukaan satiirisia ja humoristisia letkautuksia. Molloy on kieltämättä modernin tuntuinen kirja, vaikka se onkin alkukielellään julkaistu jo 1951. Mielestäni kirjassa on häivähdys pop-kulttuuria. Muutamat naurutkin tämä kirvoitti.