Tommy Tabermann - Desire

Runoilija: Tommy Tabermann

Sivumäärä: 110

Painos ja vuosi: - 1997

Lihallisen rakkauden lähteillä. Päätin tarttua pitkästä aikaa runoilija Tommy Tabermannin teksteihin. Vaikka hänen poismenostaan on jo muutama vuosi aikaa, elävät hänen liberaalit ja aistikkaat runonsa yhä. Niitä on ilo lukea, vaikka ovatkin hieman raflaavia. Muistan hänet ajankohtaisohjelmista ruutukasvona, joka oli supliikki mies.

Tässä runoteoksessa Tabermann lataa kovilla pöytään juurikaan häpeilemättä. Vaikka teksti on jollakin tasolla hieman rivoakin, säilyttää se silti tyylin ja hyvän maun. Vahvat eroottiset runot ovat selvästi lupsakan ja sympaattisen runoilijan paraatilaji. Vaikka kirja ei edusta läheskään viimeistä tuotantoa, niin mielestäni se on ajatonta ja toimivaa. En voi sanoa että kaikki runot avautuisivat, mutta valtaosa on stimuloivia ja kivoja lukea.

Seuraavassa on mielestäni edustavin runo.

"Ei, en minä halua
työntyä sinuun
kuin veitsi avuttomaan
lihaan, en tosiaankaan
Minä haluan tulla sinuun
niin kuin kantaisin sinut
kynnyksen yli
paikkaan josta sanot:
Tämä on se oikea!
Täällä asuu vapaus!"

Tabermann - Desire s. 66

Vaikka Tommy Tabermann oli ristiriitainen hahmo ja saattoi kenties ärsyttäkin, on hän mielestäni paikkansa ansainnut modernimmassa suomalaisessa runoudessa. Lukee ken tykkää.

Verner Von Heidenstam - Karoliinit

Suomentanut: Martti J. Raitio

Sivumäärä: (231+250) 481

Painos ja vuosi: 1.painos - 1927

Vaikenevat kunnian kentät. Verner Von Heidenstam on yksi suurista ruotsalaisista runoilijoista ja kansalliskirjailijoista. Hän kirjoitti useita historiallisia romaaneeja, joista useimmat ovat suomennettuja. Sen sijaan suomennettuja runoja en kirjastosta löytänyt. Kirjailija oli aikanaan myös Ruotsin akatemian jäsen ja hänet palkittiin Nobelin palkinnolla vuonna 1916.

Karoliinit on kahteen osaan kirjoitettu historiallinen sotaromaani, joka sijoittuu Suuren Pohjan sodan aikaan vuosille 1700- 1721. Jotta kirjan sisältö avautuisi lukijalle paremmin, kannattaakin perehtyä tuohon aikaan ja tuolloisiin kansojen vaiheisiin. Karoliinit on nimitys Kaarle XI:n ja Kaarle XII:n sotajoukoille, jotka olivat lähinnä jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Parhaimmillaan heillä oli käytössä kanuunoita, haupitseja ja mörssäreitä. Karoliinien univormut olivat siniset keltaisin liepein ja päässä heillä oli kolmikolkkahatut. Tuolloin jo vanhan aikaiset peitset toimivat lähitaistelutilanteissa miekan ohessa ja olipahan krenatöörillä pistimetkin.

Karoliinit -kirja alkaa oikeastaan jo Kaarle XI:n kuolemasta vuonna 1697. Koska hänen kruununperijänsä Kaarle XII:n on vain hieman toisella kymmenellä, oivaltavat muiden maiden kuninkaat tässä oivallisen sauman maan valtauksiin. Heidenstam loihtii lukijan aikamatkalle Suuren Pohjan sodan tiimellykseen ja onnistuu tässä varsin hyvin. Jonkin verran historiaan perehtyneenä voin todeta kirjan juonen noudattelevan varsin orjallisesti todellisia historian tapahtumia. Narvan taisteluita käydään läpi melko rajallisesti, mutta esim. Pultavan taistelua jossa Ruotsin sotaonni kääntyi - ruoditaan kaunokirjallisesti varsin perusteellisesti. Teksteissä saa hyvän käsityksen sotastrategioista, varusteista ja eväistä. Miesvahvuudet ovat kartalla useissa kahakoissa ja esimerkiksi kuninkaan tappion jälkeinen matka Turkkiin on kerrottu omaperäisellä historiallisella tyylillä. Mielenkiintoinen lisä on myös Emanuel Swedenborgin esiintyminen eräässä episodissa - hän oli ilmeisesti jonkinlainen kuninkaallinen neuvonantaja.

Itse kiinnitin huomiota naisen asemaan, joka ei tuolloin ole ollut järin kaksinen. Ryöstämistä, alistamista ja pakkonaittamista. Yllättävän osuvasti Karoliineissa nousee esille sodan julmuus ja yhteiskuntien haavoittuvuus. Toisaalta mies on pitkälti toisensa veroinen ja arvoinen kuulasateen yllättäessä. Tuolloin piti seisoa pystyssä ja ottaa vastaan se mitä tuli.

Verner Von Heidenstam oli kirjoitustensa perusteella varsin kansallismielinen taiteilija ja hän haluaakin korostaa Ruotsin kunnian aikoja ja sen valtakautta historiassa. Kuitenkin hänen asenteissa heijastuu eräänlainen kansan vallan arvostus, joka paljastuu kuninkaan ja kansan etujen vastakkainasettelussa. Oliko kuitenkin kuningas Kaarle XII:n sotainto vain oman edun ja kunnian tavoittelua kansan kustannuksella? Kirjailija onkin ehkä jollakin tasolla tasavaltalaismielinen ja ilmeisesti nationalistinen, koska hän kirjoittaa sodasta ihannoivaan ja ylistävään sävyyn. Toisaalta tapahan oli varsin tavallinen romantiikan ajan kirjallisuudessa(kauneutta voi nähdä miltei missä tahansa).

Karoliinien aikakausi päättyi Kaarle XII:n saadessa kuulan ohimoonsa Norjassa vuonna 1718 ja tuolloin oli sotaväestä vain rippeitä jäljellä. Heidenstam käsittelee tätä ajanjaksoa haikeudella ja surumielisyydellä, ikään kuin tämä olisi ollut eräänlainen "kaiken loppu". Rauhan solmimiseen ei kirjan sivuilla suuremmin vaivaa nähdä ja tylsääpä tuo taitaisi sotakirjassa ollakin.

Kirja on yllättävän hyvää suomenkieltä jopa tämän päivän mittapuulla. En joutunut juurikaan miettimään sanoja ja sanontoja. Alussa oli katkelmia riimittelevästä jermuilusta joka sinällään oli huvittavaa. Karoliinit on yleissivistävä kaunokirjallinen teos joka on helppoa ja kiinnostavaa luettavaa. Suosittelen kirjaa historiallisista romaaneista pitäville. Erinomainen kirja.

Knut Hamsun - Victoria

Englannin kielisen painoksen kansitaide.

Suomentanut: Lauri Viljanen

Sivumäärä: 166

Painos ja vuosi: 5.painos - 1981

Toisenlainen prinsessasatu. Knut Hamsun on yksi merkittävimmistä norjalaisista kirjailijoista. Hän esiintyi uransa alkuaikoina Knud Pederseninä ja hänen esikoiskirjansa julkaistiin pienessä kirjakaupassa Tromsassa 1877. Kirjailija olisi ehkä suuremmassakin maineessa jos hän ei olisi alkanut flirttailla kansallissosialismin kanssa, hänethän tunnettii elämänsä loppuaikoina natsina(joutui jopa mielisairaalaan tämän vuoksi). Löysin joitakin aikoja sitten tämän Victoria -pienoisromaanin ja päätin nyt tarttua siihen. Victoria on kirjailijan myöhäisempää tuotantoa. Olen aiemmin lukenut Mysteerioita joka taas on hänen varhaistuotantoa.

Kirja kertoo eräänlaisen lähes sadunomaisen tarinan säätyläisistä ja myllärin pojasta. Kirjailija grillaa kolmiodraamassa tunteiden helteessä parveilevia ihmisiä perusteellisesti, mutta silti säilyttäen hyvän maun ja tyylitajun. Victoria on sadun "prinsessa" ja hänen sulhasehdokkaansa on kadettiupseeri Oskar. Ilmeisesti on niin että Oskar on Victorian isän suosiossa, koska hänen suvullaan on paljon rahaa ja omaisuutta. Myllärin poika Johannes on toiminut perheen tuttavana ja lasten kaverina jo lapsuudesta lähtien. Johannes on siis työläisperheen vesa joka kuvataan vantterana ja raamikkaana tosimiehenä, lähes maskuliinisuuden perikuvana. Pohjimmiltaan Victoria rakastaa Johannesta, mutta näennäisesti Kadetti Oskaria. Jotta kuvio ei kävisi yksitoikkoiseksi, sekoittaa Camilla neiti lusikkansa soppaan ja liehittelee Johannesta. Näillä eväillä tarina kulkee vääjäämättä surulliseen loppuunsa.

Vaikka Victoria onkin prinsessa satu, en ainakaan itse voi välttyä johtopäätöksilä. Hamsun kuvailee monarkistit, aateliset ja säätyläiset viheliäisinä ihmisinä. He ovat epäluotettavia ja heikkotahtoisia, toisin sanoen selkärangattomia ihmisiä. Aatelisen kunniantunto ja urhoollisuus on näennäistä, eikä sillä ole yleishyvään johtavaa potentiaalia. Sen sijaan maalainen pienyrittäjä säilyttää tiukimmassakin paikassa lujan luonteen ja asenteen. Johannes on kuin ilmetty pientilallinen. Tästäpä tuleekin mieleen kirjailijan oma maine ja tausta. Kansan vallan kannatus ja aatelisuuden kyseenalaistaminen yhdistyy ainakin itselleni oivallisesti äärioikeistolaisuuteen. Onko tietynlainen politiikan sotkeminen tarinaan ollut Hamsunin itseistarkoitus?

Hieman omituistakin että mieleeni jää tästä kirjasta pintaa syvemmällä oleva kritiikki hienostoa kohtaan. Kuitenkin esimerkiksi jo aiemmasta tuotannosta tuttua sensitiivistä lähimmäisen kohtelun kuvausta on ilmaistu kirjailijalle ominaisella tutneen palolla. Itse lukemistani Hamsunin aikalaisista on moni lipsahtanut tällä linjalla mauttomuuden ja karikatyyrin puolelle. Lisäksi Victoriassa on sopivassa suhteessa rationaalista yhteisöhierarkista tunnelmaa ja tämän vastapainoksi täysin impulsiivista mutta kuitenkin johdonmukaista yksilökohtaamista.

Mielestäni Knut Hamsun on onnistunut tässä pienoisromaanissa oivallisesti monella tasolla, ainoa jota olisin kaivannut olisi ollut tapahtumien tarkempi lokalisointi. tapahtuiko tämä kenties Norjassa vai muualla Skandinaviassa? Ainakaan se ei tapahtunut Englannissa. Vai olisiko tämä satulinna kenties kirjailijan henkilökohtaisessa Lauraniassa? 

Aikoinaan Hamsun vietti aikaansa myös Suomessa. Liekö saanut oman osansa suomalaisesta taiteellisesta maalaisromantiikasta viettäessään aikaansa Edelfeltin, Gallenin ja Sibeliuksen kanssa.

Koska Victoria on lyhyt ja helppolukuinen kirja, voisi se olla vaikkapa ensimmäinen Knut Hamsun luettavaksi.

Toni Morrison - Jazz

 

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 223

Painos ja vuosi: 2.painos - 1993

Hajuvesimiehet ovat aina epäilyttäviä. Toni Morrisonissa yhdistyy naisasianainen ja rotuasianainen. Hän on ensimmäinen musta naiskirjailija joka on palkittu Nobelin kirjallisuus palkinnolla. En ole mitenkään asenteellinen, mutta tämän laatuinen kirjallisuus ei ole oikein omaa genreä. Jokaista kirjaa kohtaan piilee omat odotuksensa, joihin se joko vastaa kielteisesti tai  myönteisesti. Yhtä kaikki koska rouva Morrison on arvostettu amerikkalainen kansalliskirjailija, täytyy hänen tuotantoonsa tutustua jo sen vuoksi.

Tarina on kertomus mustasta pariskunnasta joka muuttaa maalta kaupunkiin. Heti kättelyssä itselläni tule vaikutelma vapautumisesta orjuudesta, oliko kaupunkilainen vapaampi kuin maalainen? 

Joe on jonkin sortin(naisten) kosmetiikan myyjä ja kuinkas muuten - hän kohtaa ammatissaan paljon vastakkaisen sukupuolen edustajia. Mies saa eräänlaisen häntäheikin karisman ja maineen. Hänen vaimonsa Violet on jotenkin tylsempi hahmo. Violet on kotiparturi ja elämän katkeroittama vanheneva nainen joka kadehtii hänen nuorempia kilpasiskojaan. Suurin syypää on nuori nainen(miltei lapsi) Dorcas, joka harrastaa suhteilua Joen kanssa.

Kirjassa tulee päälimmäisinä teemoina naisten oikeudet ja rotujen välinen tasa-arvo. Lisäksi miehet kuvataan omistamishaluisina ja väkivaltaisen piittaamattomina. Tämän kaltainen luonnehdinta lienee aika todenmukaistakin ja täytyy myöntää ettei se ainakaan itseäni häiritse saati ärsytä. Esimerkiksi Joe on todella mustasukkainen ja impulsiivinen, jopa siinä määrin että syyllistyy intohimorikokseen.

Myös kaupunkilaistuminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt tulevat oivallisesti kirjassa esiin. 

Syrjäiset kadut ja punaisten lyhtyjen kujat eivät ole monellakaan mittapuulla turvallisimmasta päästä, varsinkin kun niitä tallaa huonosti koulutetut mustat miehet ja häikäilemättömät satunnaiset valkoiset setät. Prostituutiota teksteissä ei sinällään kovakätisesti arvostella, vaan sitä pidetään lähinnä surullisena ja välttämättömänä osana silloisia elinkeinoja. Vaikka eletäänkin jo 1920-lukua, niin silti kaiken taustalla velloo orjuuden muisto. Huonoista lähtökohdista on kova ponnistaa, eikä tämä Jazz luo lohtua sen suuremmin tulevaisuuteenkaan.

Kirjan nimi johdattaa ehkä vähän elegantimpiin odotuksiin, mutta toisaalta mikäpä muu yksittäinen asia olisi niin afroamerikkalainen kuin Jazz - itselleni paukahtaa heti Motown rytmit mieleen(vaikka ne ovatkin enemmän funk henkisiä).

Toni Morrisonia verrataan takakansiteksteissä muun muassa William Faulkneriin ja sikäli tämä on mielestäni totta, että teksti tuntuu junnaavaan ja edistyy jotenkin kertomakirjallisuuden verkkaisuudella. Itseäni häiritsee erityisesti kirjan kronologiset aika hypyt menneisyyteen, eivätkä ne ainakaan tee lukukokemusta yhtään selkeämmäksi. Toisaalta tässä tapauksessa ne tuntuvat kuitenkin olevan välttämättömiä esim. henkilöhahmojen luonteen piirteiden rakentamisessa. Ne paljastavat otollisesti ihmisten "kahdet kasvot". Positiivinen piirre on tapahtumien ja ihmisten kuvailu useammasta näkökulmasta ja yksittäisten tapahtumien nivoutuminen yhteen. Itselleni tulee mieleen elokuvamaailmasta Tarantinon ideat, vaikka toki sinällään edustaa totaalisen erilaista suuntaa(eri taiteen lajissa). Lähinnä kuitenkin tämä ajalla leikittely.

En pitänyt suuresti Jazzista. Uskon kuitenkin että kirja kiinnostaa enemmän naislukijoita. Vaikka kirja ei ole mitenkään huonosti kirjoitettu ja siinä on omat hetkensä, nousi itselleni kuitenkin haasteeksi pitkäveteisyys. Tämä oli ensimmäinen ja ehkäpä viimeinen Toni Morrison -kirja jonka luin.

Gerhart Hauptmann - Soanan kerettiläinen

Suomentanut: Alpo Kupiainen

Sivumäärä: 130

Painos: 2.painos - 1960

Penispatsaan sively ajoi hengenmiehen turmioon. Tämä kaunokirjallisuuden klassikko köllötteli naapuripitäjän kirjaston varastossa, joten jouduin tekemään pienoisen automatkailun maaseudulla. Gerhart Hauptmann on arvostettu saksalainen kirjailija jonka paras kirjallinen aika sijoittui 1890-1920 luvuille. Hän sai Nobelin palkinnon kirjallisilla ansioillaan vuonna 1912 ja menestyi niin romaanikirjallisuudessa kuin näytelmäkirjallisuudessa. Päätin lukea ensin tämän Soanan kerettiläinen -novellin, koska sen tavotteisiin asetin.

Soanan kerettiläinen on kertomus nuoresta papista jolle lihan houkutukset koituvat liian ylivoimaisiksi ja hän lankeaa haureuteen. Vaikka Francesco kokee selvää ylemmyyttä Sveitsin syrjäisillä vuoristoseuduilla asuvia maalaisia kohtaan, ei hän voi vastustaa paimenen nuoren tyttären lihallista vetovoimaa. Toisaalta hän etsii seksuaalista ja ehkä teologistakin identiteettiä jo aiemmin alastomilla naisfiiguureilla - irstailla taidepatsailla.

Kirjailija onnistuu kuvaamaan tuolloisen ajan henkeä ja suhtautumista maallisiin houkutuksiin. Pappi on ihminen siinä missä muutkin, eikä tämä jää epäselväksi. Nainen kuvataan silti puhtaan rakkauden symbolina, eikä tätä tässä moraalisella tasolla mielestäni sen suuremmin kyseenalaisteta. Pikemminkin Hauptmann on taipuvainen ymmärtämään ja hyväksymään erotiikan yhtenä elämän osa-alueena. Ihmisen pitäisi kunnioittaa omaa intuitiota ja tietynlaista oman ruumiin vapauden käyttöä. Vaikka Francescon ja Agatan tarinassa oli selkeitä moraalisiakin juonteita, ei sitä voi pitää mitenkään saarnaavana. Mielestäni kirja ei ollut tätä päivää, eikä edes tarkistettu kieli tehnyt siitä yhtään vakuuttavampaa. Mielestäni se oli kaikessa kankeudessaan jopa pöhkö ja surkuhupaisa. Sitten kun papin ura menee päin sitä itseänsä, voi sanoa olevansa asian ytimessä.

Robin Cook - Mutantti

Suomentanut: Jukka Sirola ja Jukka Jääskeläinen

Sivumäärä: 310

Vuosi ja Painos: 1.painos - 1990

Pojasta polvi parempi. Jatkoin tätä kirjalomailua Robin Cookin seurassa ja löysin hyllystäni joitakin vuosia sitten hankkimani Mutantin. Yleensä Cookin kirjat ovat opettavaisia lähinnä lääketiedettä koskevia trillereitä, niin oli myös tämä geeniteknologiaan pureutuva maailmanlopun ennustus. Kirjan kansitaide on tarkoitettu uhkaavaksi ja pelottavaksi, mutta mielestäni se on lähinnä "poppalooraa".

Lääkäri pariskunta Victor ja Marsha päättivät hankkia keinohedelmöityksellä uuden vesan perheeseen, koska ensimmäisen lapsen syntymän yhteydessä rouvan kohtu jouduttiin poistamaan.  Hankittiin siis vuokrakohtu - eikä tässä kaikki. Victor on geenitutkija ja osaa DNA:n  manipuloinnin salat. Hän on töissä alan yrityksessä missä on kaikki tarvittavat pelit ja vehkeet. Niinpä ihminen alkaa leikkiä jumalaa ja mopo lähtee lapasesta. Tuntuu siltä että suo vain syvenee kun sitä psykiatri Marsha yrittää naisellisin ja psykoälyllisin keinoin hämmentää. Kuinka suuret riskit kätkäytyy geenien manipuloimiseen ja mihin tämä kaikki voi johtaa? Robin Cook kertoo lukijalle sen.

Mutantti on ennustus ja herätys potentiaalisine uhkakuvineen. Kuinka ihminen kaikessa luovuudessaan ja typeryydessään kuvittelee hallitsevansa palettia joka on tavalliselle kuolevaiselle liian suuri. Sinällään kirjan juonen kulku on kyseisen kirjailijan tuotteelle ominainen. Vaikka hänen kirjansa ovat kaukana kaunokirjallisuuden helmistä ovat ne sinänsä luettavia ja viihdyttäviä. Mielestäni tässä kirjassa ei uskottavuus kasva tarpeeksi ja teksti jää lähinnä jopa huvittavuuden asteelle. Vaikka nippelitieto tieteen osalta on kaiketi tappiinsa vedettyä, vaivaa yhteiskunnan ja ihmiskuvioiden kömpelyys ainakin itseäni. Kaiken lisäksi kirja on yksi ennalta arvattavimpia Cookeja. Mutantti ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1989 jolloin suurelle lukijakunnalle geeniteknologia oli paljon oudompi asia. Siihen nähden kirjailija on käynnistellyt ansiokkaasti valtaväestön keskustelua kyseisen tieteenlajin uhkatekijöistä, niin moraalisista kuin eettisistäkin.

Vaikka kirja ei ole uutuus dekkari, voi sen loman tiimellyksessä lukea oivallisesti. En voi kuitenkaan puhua ylistävään sävyyn, sillä esimerkiksi Myrkky liikkui paljon uskottavimmilla ja maallisimmilla vesillä. Koska tämä oli ehkä kymmenes Robin Cook jonka luin, voin sanoa että se sijoittuu siihen keskivaiheen alapuolelle. Kannattaa silti jättää aivot narikkaan ja lukaista kirja.

Ernest Hemingway - Vaarallinen kesä & Vanhus ja meri

Suomentanut: Pentti Isomursu - Tauno Tainio

Sivumäärä: 256

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1987

Journalismilla pokaaleille. Papa Hemingway on ansainnut paikkansa allekirjoittaneen lukijan kirjahyllyssä. Päätin siis lukea kesälomani kunniaksi ja heti alkajaisiksi tämän kaksi novellia sisältävän kirjan Vaarallinen kesä - vanhus ja meri. Olen jotenkin onnistunut välttämään Vanhus ja meri -kirjan tähän asti, mutta nyt oli aika kypsä tällekin taideteokselle.

Vaarallinen kesä on alun perin ilmestynyt lehtiartikkelina ja on tavallaan jonkinlainen matkapäiväkirja Espanjaan ja härkätaisteluiden maailmaan. Heti kärkeen on lausuttava negatiivinen sana tästä turhasta eläimien kidutus lajista, jossa ei omasta mielestäni ole mitään hohdokasta. Tässä dokumentaarisessa tarinassa keskitytään Antonion ja Luis Miguelin arkeen toreroina. Koska härät ovat vahvoja niin lajissa aiheutuu pahoja yleensä alavartalon vammoja, nämä ovat turhia kaiken muun epäinhimillisyyden keskellä. Härät pistellään ja varrastetaan elävältä, jonka jälkeen revitään korvat ja hännät irti jos presidentti antaa luvan. Kaikkea tätä Ernest Hemingway kuvailee ihannoiden ja kukkeaa ylpeyttä tuntien. Vaikka laji on tärkeä espanjalaisessa kulttuurissa, niin se on aikansa elänyttä barbaarista ja turhamaista. Edes "Ernesto Hemingway" ei pysty taidokkailla sanankäänteillä puolustamaan lajin oikeutusta.

Teksti vilisee valotettuja ammattitermejä ja koukeroita jotka ei ota avautuakseen lukijalle, varsinkin kun koko lasti ladotaan ikäänkuin luennoimalla ja pohdiskelevalla jaaritelulla. Vaikka mukana on autenttista kuvailua Espanjan sydänmailta, ei tämä kirja saa itseltäni mitään erinomaista arvosanaa. Ilmeisesti tämä artikkeliin perustuva tuotos on yksi viimeisistä Hemingwayn kirjoituksista. En suosittele tätä eläinten ystäville ja toisaalta jos tämän kieroutuneen kuvion tuottama stressantunut liha tarjotaan vielä lautasella, en voi kehua tätä ravitsemusteknilliseltä kannaltakaan.

Vanhus ja meri on jo sinällään käsite. Monet kerrat olen aikonut kirjan lukea ja nyt sitten luin. Kirja kertoo tarinan vanhasta kalastajasta joka lähtee jälleen kerran reissulleen Havannan liepeillä liplattavalle merelle. Syvän sinisten aaltojen ja vesimassojen alla lymyää suuriakin kaloja, muun muassa haita ja dolfiineja. Harmikseen vanhus ei ota apulaista(poikaa) matkaan vaan päättää tehdä reissun yksin. Tästä retkestä tulee selviytymis kamppailu. Joskus ihminen tekee väkipäisyyttään liian pitkän matkan ja se saattaa koitua jopa kohtalokkaaksi.

Kalaretki on myös sukellus vanhenevan miehen mieleen ja rappeutuvaan fysikkaan. Koska elimistö ei ole enää nuoren miehen alkaa siihen tulla kaikenlaisia kouristuksia ja huimauksia. Vaikka vanhus arvostaa kaloja ja rakastaa merta on hän silti tappajan vaistot omaava saalistaja. Tässäkin Hemingway makustelee tappamisen viehätystä ja murtuvien rustojen sinfoniaa. Ernest Hemingway oli sen ikäluokan mies ja tosi äijä joka arvosti selviytymistä, enkä voi häntä tästä seikasta  tuomita. 

Kirja on lyhyt ja helppo lukea. Tässäkin korostuu tyypillinen lyhyt ja pelkistetty(lyhyt sanainen) kieli, joka oli täydellisen ominainen Hemingwaylle. Silti hän onnistuu kuvailemaan seikkaperäisesti pieniä ja vähäisiäkin sattumuksia. Kalastajan saalis hupenee kuin elämä konsanaan, ja silti ei pidä unohtaa rakkautta kaikkea tätä kohtaan - se on elämää parhaimmillaan. Vanhus ja meri on loistava kirja. Suosittelen sitä jopa seikkailukirjojen ystäville. Kyseinen kirja(myös lehtiartikkeli) toi miehelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1954.

Antti Hyry - Silta liikkuu

Kirjailija: Antti Hyry

Sivumäärä: 237

Painos ja vuosi: 1.painos - 1975

Sekoitus insinöörinörttäilyä ja sairastelua. Kirjailija Antti Hyry on merkittävä peräpohjalainen taiteilija, jonka tuotannosta on saatu nauttia jo miltei puolivuosisataa. Hän on saanut myös kirjallisuuden Finlandia-palkinnon Uuni -teoksestaan. Ajattelin tarttua tähän omasta hyllystä löytyvään Silta Liikkuu kirjaan.

Pauli on aikuisuuden kynnyksellä kun häntä alkaa vaivata omituiset ja pelottavat oireet. Poika joutuu Kemiin sairaalaan. Koska vaivan laatu ei selviä jatkuu matka Ouluun ja pian Helsinkiin. Nuoren miehen mielessä risteilee jos minkinlaisia ajatuksia. Ajatuksissaan hän turvautuu jumalaan ja käy läpi kriittisestikin asioita. Hän tekee sovinnon läheisten kanssa ja valmistautuu pahimpaan. Samalla hän tutustuu tekniikkaan ja rakenteelee hienoelektronisia vempaimia. Pauli ei ole aivan köyhimmistä perheistä lähtöisin koska hänellä on varaa ostella kalliita rakennussarjoja. Koska on neljäkymmentäluvun loppu, ei ylimääräistä rahaa pitäisi juurikaan olla. Eikä Pauli ole niin sairas etteikö hänen mieleensä juolahtaisi ajatella nuoria naisia. Oikeastaan tämä mielenkiinnon herääminen onkin osa toipumisprosessia. 

Kirjassa vilisee oivallisia ajankuvauksellisia asioita ja teksi on sopivan helppoa ja niukkasanaista. Mielenkiinto säilyy ja ja lisääntyy ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti. Koska Antti Hyry on kotiseutukirjailija, saa hän tietysti siitä bonusta. En kuitenkaan heti keksi negatiivista sanottavaa, joten voin vain suositella kirjaa.