Bengt Pohjanen - Konin hinta

Kirjoittanut: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 183

Painos ja vuosi: 1.painos - 1990

Vistoa meinikiä Tornionlaaksossa. Bengt Pohjanen on nykyisin haaparantalainen kirjailija ja herrasmies. Hän on aiemmin urallaan opiskellut papiksi ja sittemmin väitellyt Tukholman yliopistosta tohtoriksi aiheenaan Antti Hyryn kirjallisuus. Pohjanen on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja hän on ansioitunut myös kääntäjänä, lähinnä suomesta ruotsiksi. Kirjailija on syntynyt Kassan kylässä Pajalassa ja ajaa Meänkielen asemaa Ruotsissa ja tietysti myös Suomessakin. Arvostan häntä ja olen ylpeä omasta tornionlaaksolaisuudestani.

Konin hinta on pienoisromaani joka on kirjoitettu hyvin persoonalliseen tyyliin. Se on kertomus 50-luvun lopun Tornionlaaksosta ja lähinnä joppauksesta. Elämä ja joppaus oli tuolloin sotien jälkeisenä aikana kansalaisten ja hurttien(pilkkanimitys tulli- ja rajamiehelle) välistä hippaa. Kirja on kirjoitettu jokivartisella mielenlaadulla ja hirteishuumorilla. Vaikka kansan pitäisi luottaa viranomaisiin, käy tässäkin kertomuksessa hyvin ilmi se, ettei tavallinen rahvas ole samalla viivalla viranomaisen kanssa. Luottoa riittää enemmän jopa poliisiin, joka on tässäkin kertomuksessa kylän miehiä. Kuitenkin esimerkiksi yhteen hiileen puhalletaan hädän hetkellä ja jokainen on tavallaan "korpilain" alainen - kaveria ei jätetä. Eikä ilman suruja ja itsemurhia ole Torniolaaksossakaan selvitty, varsinkin kun heikkeneviä hermoja on hoidettu viinaa läträämällä. Vaikka kaikkea ikävääkin tapahtuu, vallitsee nuuskakairassa silti rauhallinen elämän tahti.

Tapahtumien keskiössä on eräs tapaus jossa epäillään hevosen salakuljetusta Suomesta Ruotsiin. Totuus jää kuitenkin arvoitukseksi, koska vääriä valaehtoisia lausuntoja annettaan puolin ja toisin. Käräjäsalissa istuu monenlaisia kirjaviakin persoonallisuuksia, joita Pohjanen mielestäni oivallisesti kuvailee. Ja kalliiksihan käräjät tulevat, kun vastakkain on hurtan ja kansalaisen välinen ylpeys. Kaiken kaikkiaan kirja onkin oivallinen kuvaus Tornionlaakson kulttuurista ja ihmisistä. Yllättäen korpelalaisuutta ja uskovaisuutta kirjassa kuvataan niukasti, toisin kuin kirjailijan tuotannossa yleensä. Itse mietin myös sitä kuinka paljon omaelämänkerrallinen tarina on, koska paljolti puhutaan minusta ja velipojasta? Luulen että kirja on kombinaatio fiktiota ja tosielämää. 

Lukijana sain myös nauttia muutamista itselleni tutuista meänkielen sanoista, vaikka kirja olikin kirjoitettu pikemminkin jäykähköllä suomenkielellä. Kuitenkin tuotos on reteä, rento ja aito. Ehkä jonkun verran on karrikointia, mutta sehän kuuluu asiaan. Mielestäni Bengt Pohjanen on tässäkin kirjassaan onnistunut oivallisesti, eli minun mielestäni hauskaa lukemista.

Fernando Namora - Ikävän joki

Suomentanut: Hilkka Mäki

Sivumäärä: 297

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Neilikkavallankumouksen ja kidutusten varjossa. Fernando Namora oli portugalilainen kirjailija, joka tuli tunnetuksi runoistaan ja romanttisesta proosastaan. Hänen tärkeimpiä suomennettuja teoksia ovat muunmuassa Sunnuntaina iltapäivällä ja Hyvä ja paha kylvö. Päätin kuitenkin lukea tämän Otavan kirjaston Ikävän joki-kirjan, joka löytyy omasta hyllystäni.

Lähes huolimattomalla välinpitämättömyydellä Rodrigo poistuu kotoaan, hänellä on kiire linja-autoon, jolla hänen on tarkoitus ehtiä töihin. Teresa huomaa hänet parvekkeelta ja vilkuttaa, tähän mies vastaa oitis. Tämän jälkeen hän ei enää koskaan palaa kotiin. Jopa ankara työnantaja on huolissaan, vaikka miehellä on ollut tapana joskus myöhästellä. Lehtitoimittajat ja eräs kirjailija kiinnostuvat tapauksesta ja alkavat tonkia kasaa. Ahdinko kotona lisääntyy kun mies ei ala ilmestyä kotiin, ei tänään eikä huomenna. Kaiken lisäksi toimittajien jutut tyydyttävät uteliaiden tiedon nälkää ja tässä keskiössä ei ole hyvä elää.

Ikävän joessa käsitellään katoamisen aiheuttamaa ahdinkoa ja ympärillä olevien ihmisten reaktioita. Erityisesti ahdistuneen tytön Cecilian päiväkirjamerkinnät ja äidin väsynyt ja ristiriitainen käytös kiinitti huomioni, toki myös viranomaisten välinpitämätömyys.

Kirjailija Andre vierailee Teresan luona ja osoittaa suurta mielenkiintoa tapausta kohtaan. Niinpä hänen kirjallinen tuotantonsa, omat rakkauskokemukset ja ikävöivä Teresa sekoittuvat samaan soppaan. Pian yksin jäänyt rouva on kirjailijan unelmien toteutumaton haave.

Aluksi tuntuu siltä että kirja kertoo vain Rodrigosta ja hänen katoamisestaan, mutta pian tarina alkaa rönsyillä kirjailija- ja toimittajapiirien kirjeenvaihdoiksi, ravintola- ja toimistokeskusteluiksi. Onko miehen vienyt Tejo - Ikävän joki, vaiko joku väkivaltainen kuolema. Synkkien varjojen luojana häilyy politiikka ja yhteiskunnalliset jännitteet - kollektiiviset yhteiskunnalliset kummitukset. Kirja sijoittuu ajalle jolloin Portugalissa elettiin murroksen hetkiä.

Lukuelämys on jotenkin hajanainen ja tarina poukkoilee saaden jopa abstraktiivisia juonteita. Vaikka tarina on pohjimmiltaan aika simppeli, lienee siinä myös vertauskuvallista tarinaa mukana. Joki toimii kuin aika joka vie rakkaan, jättäen jäljelle vain popliinitakin.  Eikä tarinan minä ole vain yksi henkilö, vaan usemapi vaikuttaja. Portugalilainen proosa(ainakaan Namoran) ei tunnu oikein iskevän allekirjoittaneeseen lukijaan. Kaipa tuon lukee ennen kuin selkäänsä ottaa.

Maurice Maeterlinck - Köyhäin aarteet

Suomentanut: F. E. Sillanpää

Sivumäärä: 208

Painos ja vuosi: 2.painos - 1921

Mainio Ruysbroek. Maurice Maeterlinckin Köyhäin aarteet jatkaa toisena ja samalla viimeisenä kirjana itselleni hänen tuotannossaan. Kirja on varhaisempaa tuotantoa 1890-luvulta ja hyvin saman tyyppinen kuin Haudattu temppeli. Kuten kuvastakin näkee ei kirja kovin kaksisessa kunnossa ole, mutta lukukelpoinen ja laadukkaampikin kuin edellinen.

Tämä kirja on koostettu lyhyehköistä kirjoituksista jotka koskettelevat hengellisyyttä, henkitieteitä ja jopa metafysiikkaa. Jotenkin teksteistä jäi sekavampi tunne kuin Haudatusta temppelistä. Osat ovat epämääräisemmin eritelty ja ne sulautuvat yhdeksi mössöksi. Mielenkiintoisin osa kirjaa käsittelee keskiaikaista mystikkoa John of Ruysbroeckia, joka pystyi tietämättään luomaan mm. Platonin kaltaisen filosofin oivalluksia. Maeterlinck ei pidä Ruysbroekin tekstejä kovin helppolukuisina, lähinnä siksi että ne käsittelevät asioita jotka ovat mysteerioita ja niissä etsitään vastauksia vaikeimman takaa. "Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin se joka on palannut kuolleista." Löytää oma erityinen kypsyys - kypsymättömän tekstin seasta.

Toisaalta Maeterlinck pohtii useiden muidenkin filosofien käsityksiä tiedosta joka on salattua tai mysteeriota. Tässäkin kirjassa ruoditaan henkisen temppelin puhtautta, hyvyyttä ja tragedian kokemusta. Plotinos, Emerson, Platon, Pascal ja Markus Aurelius - muutamia mainitakseni. Itselleni kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi Emanuel Swedenborg, ruotsalainen teologi ja mystikko. Tähän Maeterlinck nojaa ehkä eniten ja useimmissa kohdissa, lienee ollut suuri vaikutus kirjailijan tuotantoon. Eräs nimeltämainitsematon suomalainen "ei julkkis" älykkö on aikanaan menettänyt henkisen tasapainonsa Swedenborgin tekstien parissa(taisipa peräti suomentaa otteita kansaedustajille). Nämä koskivat ilmeisesti henkistä ja hengellistä selvännäkemistä. 

Mielestäni tämän kaltaista kirjallisuutta ei kannata jatkuvasti lukea, jos haluaa pysyä täysissä sielun voimissa. Saattaa laittaa liikkeelle tarpeettomiakin ajatuksia. Itse luin kirjan tietyllä varauksella ja ehkä jopa huvittuneisuudella. Onhan maailma noista päivistä paljon muuttunut, ainakin se on yksilölle huomattavasti laajentunut. Kannattaa lukea jos mystiikka ja filosofia kiinnostaa.

Åke Edwardson - Joudu jo sieluni

Suomentanut: Jonna Joskitt

Sivumäärä: 283

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Joskus hyvistäkin raaka-aineista saa huono aterian. Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on mielestäni viime vuosina alkanut jo osoittaa hiipumisen merkkejä, vaikka esim. Henning Mankell kirjoitti hiljattain uuden Wallanderinsa. Olen tutustunut useisiin pohjoismaisiin dekkaristeihin ja Åke Edwardsoniltakin olen parit Wintterit lukenut. Täytyy myöntää että viimeinen Winter-kirja oli ihan kelvollinen ja nyt sitten luin noin vuoden tauon jälkeen tämän viimeisen suomennoksen - Joudu jo sieluni. Tämä kirja on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1996 ja näin ollen mm. kirjassa esiintyvät jotkin tekniset seikat ovat jo hieman vanhentuneet.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Göteborgiin ja sen ympäristöön. Poliisista itsensä irtisanonut eräänlainen yksityisetsivä alkaa tutkia sarjamurhia, ensimmäisiä laatuaan kaupungissa jossa puhaltaa pohjoisen "lauhkeat" tuulet. Jonathan Wide edustaa jo tutuksi tullutta ruotsalaista poliisisetä-tyyppiä, hän on epäonnistunut elämässään ja ajautunut alkoholin kanssa ongelmiin. Eron myötä on perhe hajonnut ja lapsien tapaaminenkaan ei ole enää itsestään selvää. Vaimo ei arvosta miestä pennin vertaa ja seuraa suorastaan halveksuvana hänen syöksykierrettään. Juuri kun Jonathan on jumittua turvallisuusvastaavaksi "suojatyöhön" erääseen yritykseen, hänellä alkaa vaistot taas toimia ja hommat saavat uuden vaihteen. Kirjassa esitellään virallista poliisikalustoakin muutaman kasvon verran ja näistä herroista ei paljon mieleen jäänyt. Stressaantuneita miehiä ilman visioita ja inspiraatioita. Kyllästyttäväksi pointiksi mainitsisin myös uuvuttavat litaniat siitä miten ajetaan mistä mihinkin, jotain baanaa jollekin gatanille ja vägeniltä risteyksen kauttaa jollekin stråketille. Tämän joutavuuden olen toki havainnut näin jälkeenpäin ajateltuna muillakin ruotsalaisdekkaristeilla.

Koska Göteborg on suurehko kaupunki, on siellä kansainvälinen meininki. Väkivalta lisääntyy kaduilla ja kysyy kovuutta pärjätä siellä ja luottaa tutkijan vaistoihin vaikeissakin tilanteissa. Viina on monet miehet pilannut ja niin on käydä myös Jonathan Widellekin. Joskus aivan pysähtyy miettimään - onko tämä ruotsalaisen poliisin stereotypia?

Laadultaan kirja on jopa dekkariksi pinnallinen, vaikka siinä käsitellään jo tuolloin arkoja ja kuumia aiheita, kuten maahanmuutto ja rasistiset rikokset. Tuleekin mieleen erään Henning nimisen kolleegan tarinat, joskin tämä Åke kalpenee erityisesti ihmisten persoonien kuvailuissa. Tietynlainen varovaisuus ja kliinisyys aiheuttaa latteuden sinällään herkulliseen aiheeseen, josta olisi voinut parempaakin odottaa. Åke Edwardson on ainakin noista ajoista (1996) parantanut roimasti kirjallista tuotantoaan,  esimerkiksi Winterin viimeinen talvi oli tähän kirjaan verrattuna omaa luokkaansa. Ja koska kirja ei saa aikaan missään vaiheessa läpimurtoa, alkaa myös ajatus lukuhetkellä eksyä sinne tänne. Jossakin vaiheessa tuli mieleen pilkahdus Sjöwall-Wahlöön Beck-sarjaa ja erityisesti Roseanna-kirja, jossa tutkailtiin kuvia rikokseen liittyvistä henkilöistä. Muutenkin aika samoilla linjoilla mennään, kun uskalletaan kritisoida omaa kansankotia.

Kirja on mielestäni tasapaksu ja ehdottomasti pettymys odotuksiin nähden, edes viimeiset viisi sivua ei tilannetta pelastanut. Näitä Wide-kirjoja on ilmestynyt aikoinaan vain kaksi kappaletta, liekö sitten(harmaus) yksi syy se ettei hahmo alkanut elämään. Jotenkin kirjailija on onnistunut luomaan aika sekavan tunnelman, jolloin lukukokemus jäi keskinkertaiseksi. Tämä viimeinen suomennettu Edwardson jätti kylmäksi monella tasolla ja toivoa sopii, että seuraava Winter parantaa fiboja(jos se siis joskus ilmestyy).

Maurice Maeterlinck - Haudattu temppeli

Suomentanut: Armas Hämäläinen

Sivumäärä: 203

Painos ja vuosi: 1.painos - 1924

Ajattelen siis olen. Maurice Maeterlinck oli Belgialainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1911. Päätin lukea Haudattu temppeli-kirjan, jonka luulin olevan lähinnä kaunokirjallinen teos. Tämä osoittautui harhaluuloksi, sen sijaan paljastui että käsiini oli päätynyt jonkinlainen pohdinta ja tutkielma muutamista kirjailijaa keskeisesti askarruttavista asioista. Vilkaisin nettiin olisiko kirjailijaa blogattu aiemmin, mutta en saanut yhtään tärppiä. Yhtä kaikki on kyseinen kirja mielenkiintoinen, ja koska sitä ei löydä täältä pohjoisesta muualta kuin varastokirjastosta ja vapaakappalekirjastosta, joutuu hankkimiseen näkemään hieman vaivaa. Haluan sanoa pari sanaa kirjan ulkonäöstä. Kirja on pehmeäkantinen ja se on painettu karkealle papreille(akvarellipaperin näköistä), ja lisäksi sivut on leikattu suurinpiirtein(repsottelevat reunat), ei siis mikään varsinaisesti kaunis teos. Kirjan kunnossakaan ei ole kehumista, mutta toisaalta onhan kirja jo pian 90 vuotta vanha. Yleissävy on kellertävä ja painokirjaimet ovat osin huonosti näkyvissä ja osin jopa puuttuvat. Viehättävää siis.

Maurice Maeterlinck uransa alkuaikoina.

Haudattu temppeli kostuu kuudesta esseestä. Sisällöllisesti kirja on melko raskasta luettavaa, varsinkin kun ei ole valmistautunut siihen mitenkään. Teksi on lähinnä filosofista pohdintaa ja taiteilijan mielipidettä, vailla(onneksi) varsinaista tieteellistä pohjaa. Aihepiirit koostuvat oikeudesta, mysteerioista, aineen vallasta, onnesta ja ajasta. Kaikissa teksteissä on yhteensitovia voimia ja rajapintoja, lisäksi nämä kaikki limittyvät yhtenäiseksi kudelmaksi. Haudattu temppeli lienee Maeterlinckin mielestä ihmisen sielu, jonne kätkeytyy moraaliset ja omantunnon käsitykset, lisäksi tavallaan kaikki todellisuudessa koettu prosessoituu, jalostuu ja havainnollistuu siellä. Oikeuden käsitteitä on useita vallitsevia, jotka vaikuttavat joko yhtäaikaisesti toisiaan tukien, tai toisiaan kumoten - muuttaen asioita jopa merkityksettömiksi.

Mysteerioiden kohdassa taas luodaan vaikutelma siitä, että ihminen pyrkii selittämään kaiken vaikeasti ymmärrettävän tai selittämättömän jumalallisella vaikutuksella, tai jopa kohtalolla. Tämä on helpompaa ja vapauttavaa, tällöin ei tarvitse ajatella asioita sen suuremmin. Toisaalta ihminen luo mysteerioita ajattelemisen myötä lisää ja ilmiselvästi on niin että vastauksen hakeminen vain lisää uusia mysteerioita. Ihmistä kiehtoo mysteeriot ja voi olla jopa niin että ne tekevät ihmiselämän elämisen arvoiseksi. Vaikka tiede pyrkii selvittämään ja selittämään tuntematonta, niin taide vain kuvailee sitä ja yrittää säilyttääkin sitä sellaisena(kuten oikeastaan tämäkin teos).

Onni, kuin myös epäonni on siinä mielessä merkillisiä asioita, että niillä tuntuu olevan kertautuva vaikutus. Tähän asiaan pureudutaan mielenkiintoisten tarinoiden ja lainausten merkeissä, ja ehkä tämä onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Jos oikeutta käsittelevässä kohdassa käytettiin suoranaisia satuja konkretisoinnissa, niin tässä tukeuduttiin kaunokirjallisuuteen ja historiaan.

Kun sitten siirrytään tuntemattominpaan ja arvoituksellisimpaan mysteerioon eli tulevaisuuteen, väittää kirjailija tämän olevan jo tapahtunutta, ikäänkuin kollektiivista muistia, joka on poimittavissa jos siihen on välineet. Maurice Maeterlinck väittää käyneensä ns. "ennustajilla" luodakseen itselleen kuvan tulevan näkemisestä ja sen luotettavuudesta. Muutamien kuvattujen konkreettisten tapausten valossa en osaa sanoa joota enkä jaata asiaan, tiedä häntä onko se edes tarpeen.

Kirja on pullollaan mystiikkaa, filosofiaa, tarinointia ja satunnaisia ahaa-elämyksiä. Sanoisinpa että kirja on kaikessa haastavuudessaan sitä luokkaa, että sen lukemiseen vaaditaan jonkinmoista älyä ja jäsentelykykyä. Tekstin lukemiseen vaaditaan kohtalaisen hyvää vireystilaa ja logiikan tajua, jotta pysyy mielekkäästi jutussa mukana. Koska Haudattu temppeli ei ole varsinaisesti juonellisesti edistyvä kaunokirjallinen teos, vaan lähinnä filosofista pohdintaa oleva esseekokoelma, ei sitä voi lukea viihteellisenä kirjana. Ajatuksia itsessäni herätti kuitenkin tietynlainen sekametelimäisyys (metsät ja puut) ja se ettei tiettyjä määritelmiä avata tarpeeksi, jolloin pääasia jää lukijan pääteltäväksi. Tämä sinällään ei ole tietysti mitenkään "huono asia", mutta se joko laskee tai ylevöittää tieteelisen pohdinnan taiteelliseksi tajunnanvirtaukseksi. En väitä että olisin täysin tavoittanut kirjailijan tarkoitusperiä, mutta luultavasti ymmärrän mistä Haudatussa temppelissä on kysymys.

Seuraavassa mielestäni edustava lainaus.

Antakaamme voiman hallita maailmankaikkeudessa ja oikeuden sydämissämme. Joskin rotu on torjumattomasti ja, kuten luulen, oikealla tavalla epäoikeudenmukainen, joskin joukolla näyttää olevan oikeuksia, joita yksityisellä ihmisellä ei ole, joskin se joskus tekee suuria rikoksia, jotka ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä, niin on jokaisen yksilön velvollisuus rodussa ja joukossa pysyä oikeudenmukaisena koko sen tietoisuuden piirissä, jonka se onnistuu kokoamaan ja säilyttämään itsessään.

Maurice Maeterlinck: Haudattu temppeli s. 45.

Onko siis Haudattu temppeli se, jossa viimekädessä kulminoituu oikeuden käsitys ja ymmärrys siitä mitä sen pitää korkeimmalla moraalisella tasolla olla. Tärkein yksittäinen asia joka vaikuttaa oikeuden toteutumiseen on näin ollen omatunto. Oikeus on siis asia joka on olemassa vain ihmisillä, jotka luovat, tai ylläpitävät ja tajuavat sen.

Rakel Liehu - Helene

Kirjailija: Rakel Liehu

Sivumäärä: 513

Painos ja vuosi: 5.painos - 2003

Faktaa vai fiktiota? Rakel Liehu on suomalainen kirjailija ja runoilija. Hän on saanut paljon tunnustusta erilaisten palkintojen muodossa, toisaalta häntä on myös kritisoitu muunmuassa tästä Helene kirjastaan. Itse tartuin kirjaan vaimoni asettamana haastena, olkoonpa sitten kuukauden kirja. Helene Schjerfbeckin taide on aina kiehtonut minua, muistan jo aikanaan Combi-kirjasarjassa olleen "ruumiin näköisen" naisen kuvan. Ei kuvassa esiintyvä maalaus, vaan eräs toinen. Tietääkseni Schjerfbeckin malaukset ovat kansainvälisestikin arvioiden Suomen hintavimpia teoksia, joten jokinhan niissä piilee. Eikä hänen elämäsäkään näköjään ihan tylsää ollut, vaikka ajottain hieman angstista kylläkin.

Taiteilijan elämä kaikkine boheemeine piirteineen avautuu kirjassa mielenkiintoisena ja runsaanakin. Helenen suhde Einar Reuteriiin on intensiivinen ja kausiluontoinen, joskin tämä hieman latistuu kun mies menee naimisiin nuoren naisen kanssa. Taidemaalarin elämässä vilisee paljon tuttuja nimiä taiteiden ja jopa tieteiden aloilta, hän matkailee ympäri Eurooppaa yleensä opiskelun ja taiteeseen harjaantumisen merkeissä. Terveys alkaa reistailla jo varhaisessa vaiheessa hänen tipahdettuaan lonkan päälle, joka ilmeisesti murtuu ja jää vajaatoimiseksi. Lisäksi keuhkotauti puristaa otetta vuosi vuodelta lujemmin ja ilmeisesti osaltaan vaikuttaa maalausten pelkistymiseen ja myös taiteilijan mielenterveyteen. Kuitenkin hetkittäin eräänlainen elämän rakkaus ja miessuhteet luovat valoa synkkyyteen.

Schjerfbeckin taulut alkavat vuosien saatossa muistuttaa kuolinkuvia ja ns. "kallokuvat" antavat oman persoonallisen ja menekkiä lisäävän mausteen. Saattaa olla niin, että tämä oli jopa ratkaiseva tekijä suosion räjähdysmäiseen kasvuun.

Naisen elämä on ollut vaikeaa vielä 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun puolellakin. Helene Schjerfbeckin kohdalla maailma oli mahdollisuuksia täynnä ja taiteilija sai nauttia eläessäänkin kohtalaisen suurta suosiota. Schjerfbeckin vaikea äiti-suhde lamautti luovuutta ja elämän intoa vuosikymmenet, eikä hän enään parhaimmilleen päässyt vanhemmalla iällä. Kuitenkin taiteilija jätti lähtemättömän historiallisen leiman taiteeseen, yhtenä kirkkaimmista naistaidemaalareista. Vaikka halusin mieltää kirjan taiteilijan elämän kerraksi(varsinkin kun se oli kirjoitettu minä muodossa), en luontevasti siihen pystynyt .

Kirjassa on paljon hyviä puolia, kuten esim. sisällön mielenkiintoisuus. Lisäksi teksteistä pystyi aistimaan menneen ajan hengen, tietynlaisen patinan. Kuitenkin itseäni nousi vaivaamaan epämääräisyys sisällön luotettavuudesta, kuinka paljon tarina on totta ja kuinka paljon keksittyä? Lisäksi teksi oli omituisen väljää - isot rivin välit. Mielestäni kronologian olisi voinut järjestää loogiseksi aika janaksi, eikä sinne tänne pilkotuiksi "saarekkeiksi". Jatkuva otsikointi rasitti lukukokemusta ja väistämättä tuli tunne, että koko kirja oli hätäisesti raapaistu kasaan. Kuitenkin oma arvioni kirjasta on varovaisen myönteinen. Sen sijaan sisältöä en pysty rationaalisesti arvioimaan.