Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Suomentanut: Marjatta Kapari

Sivumäärä: 201

Painos ja vuosi: 1.painos - 1983

Japanilaisen yhteiskunnan turmio. Kazuo Ishiguro on japanilaissyntyinen brittikirjailija, joka edustaa modernimpaa kirjallisuutta. Hänen kirjojaan on suomennettu pian kymmenen kappaletta, joista tämä Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen suomennos. Itselleni kirja on ensimmäinen lukemani Ishiguro. Kirjailijan tuotantoa on ollut ehdolla useissa palkintoraadeissa ja tunnustuksena on muunmuassa Booker-palkinto Pitkän päivän ilta kirjasta.

Kirja kertoo tarinan englantilaistuneesta Etsukosta, joka elää muistojen ja nykyisyyden sekamelskassa. Hänen elämäänsä on koetellut muunmuassa lapsen itsemurha, jota sinänsä säästeliäästi kirjassa käsitellään. Kuitenkin tytön kohtalo nostaa päätään toistuvasti, kun seurataan menneisyydessä erään ystävättären rikkonaista elämää ja Mariko-tytön taistelua välinpitämättömän äidin seurassa. Jotenkin eräänlainen epilogin alkusoitto tapahtuu kissojen tappokohtauksessa, kaiken valuessa virran mukana pois. 

Mieleen jää Ogata-sanin tomerat luennot japanilaisen yhteiskunnan länsimaistumisen aiheuttamasta rappiosta, kuinka moraalisuus-, kunniallisuus-. ja velvollisuuskäsitykset muuttuvat. Kaikki vanhan kunnioitus häviää ja tilalle astuu itsekeskeinen välinpitämättömyys, kukaan ei jaksa pitää huolta toisestaan ja vaalia perinteitä.

Nagasakin atomituhosta elpyvä luonto huomioidaan hälisevistä satamatunnelmista - ympäröivien rinteiden tuulisiin köysiratatasanteisiin. Kuinka rehvasteleva länsimaisuus törmää vaatimattomaan mutta ylpeään japanilaisuuteen ja kuinka raikas nykyaika törmää nostalgiseen menneisyyteen.

Jokatapauksessa kirjan tunnelma on seesteinen ja vähäeleinen, tosin hetkittäin jopa junnaavaksi ja paasaavaksi muuttuva. Kirja on kirjoitettu herkin ottein - joskin niukkasanaisesti. Kronologia sekoittuu ajan ja paikan pomppiessa edestakaisin toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, arviolta vuosissa 1945-1970. Tarinan surumielisyys on helposti aistittavissa, kun kuolemaa tekevä samuraikulttuuri vetää viimeisiä henkäyksiään. Itse en välttynyt aistimasta lapsia ja nuoria kohtaan osoitettua välinpitämättömyyttä, ja tämä vielä liitettynä modernistuvaan naiskuvaan. Silmissä siintävät vuoret on kelvollista lukemistoa ja on mahdollista että tartun Kazuo Ishiguron muihinkin tuotoksiin tulevaisuudessa.

John Grisham - Joulua pakoon

Suomentanut: Hilkka Pekkanen

Sivumäärä: 180

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Kumpi voittaa, isäntä vai lumiukko? John Grisham on parhaiten tullut tunnetuksi lukuisista oikeussalidekkareista ja jännitysdraamoista, joita itsekin olen useita lukenut. Tässä kirjassa John on selvästi vaihtanut vapaalle ja jättänyt ambulanssihaukat ja joukkokannejuristit sulattelemaan kalkkunoitaan. Joulua pakoon on aito kahvirastikirjanen, josta ei ainakaan jää pahalle mielelle(jos ei juuri nauratakkaan).

Luther ja Nora ovat aviopari yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista. Ilmeisen keskiluokkainen pariskunta, joka on tottunut vuosien saatossa joulujen kerskakulutukseen. Heidän tyttärensä Blair lähtee Peruun jonkinlaiseen avustustyöhön ja aikoo viettää siellä vuoden. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa perheessä, kunka joulua voi viettää ilman perheen silmäterää? Ei sitä voikaan, tai näin ainakin Luther luulee ja päättää tilata karibianristeilyn itselleen ja vaimolleen. Aluksi joudutaan selittelylinjalle, kuinka yhteisö ja yhteiskunta suhtautuu joulun perumiseen? Kaikki vaikuttaa kuitenkin seesteiseltä ja hyvältä, kunnes yksi puhelu muuttaa kaiken. Tämän jälkeen helvetti pääsee irti eikä koheltamisella ja tunaroimisella ole rajaa. Tuntuu siltä että Onnetarkin pyllistää lähes joka asiassa. Poliisit ja ambulanssikin kutsutaan paikalle. Mutta mitä kaikkea oikein tapahtuukaan? Ovatko naapurit narreja, lurjuksia vai sankareita?

Ilmeisesti kirja on tarkoitettu komediaksi tai pikemminkin tragikomediaksi. Mielestäni Grisham ei onnistu huumorin saralla, koska itseäni ei ainakaan naurattanut kertaakaan. Kirjailija yrittää tehdä pilaa amerikkalaisesta joulunviettokulttuurista ja kerskakulutuksesta, mutta tuntuu jotenkin siltä että pilkka osuu niin sanotusti väärään nilkkaan. Kirja on jotenkin lattea ja pakolla pukatun tuntuinen. Draamalliset ainekset ja jännitys puuttuvat tyystin, ja koska huumoriakaan ei ole on kirja tylsä. Ainoa postitiivinen asia on ihmisten perimmäinen taipumus pitää huolta toisistaan, tämä ei kanna tarinaa kuitenkaan tarpeeksi.

Margaret Mitchell - Tuulen viemää

Suomentanut: Maijaliisa Auterinen

Sivumäärä: 894

Painos ja vuosi: Suuri Suomalainen Kirjakerho - 1981

Kuka dorka käski laittaa lapsen hevosen selkään? Margaret Mitchell oli amerikkalainen kirjailija, joka ei elinaikanaan julkaissut kuin yhden kirjan - tämän Tuulen viemää. Tuolloin vuonna 1937 tuotosta arvostettiin Pulitzer-palkinnon verran ja siitä tehtiin kahdeksan Oscar-palkinnon arvoinen elokuva. Mitchell kärsi ilmeisesti reumasta ja itse uskoisin että myös jonkinlaisesta "henkisestä" alavireestä. Kirjailija kuoli jäätyään auton alle Atlantassa vuonna 1949. Hän oli vain 49 vuotias.

Tuulen viemää kertoo karkean tarinan naisesta, joka syntyy ja elää etelävaltioissa Yhdysvaltain sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Scarlett O'Hara on itsekeskeinen ja naiivi, lisäksi patologisen ahne ja ylpeä. Oikeastaan hänessä ei ole juurikaan hyveitä mitä kannattaisi mainita, paitsi ehkä tehokkuus jolla hän hoiti bisneksiä ja suhteitaan. Sodan vaikeat vuodet on helppo unohtaa hänen osaltaan, koska hän ansiokkaasti lokaa miltei kaiken mihin hän tarttuu. Käsittämättömän megalomaanisesti Scarlett inhoaa ihmisiä joiden kanssa hän menee naimisiin ja vieläkin enemmän "rakkauden" hedelmiä. Julmasti ja tunteettomasti hän pallottelee ystäviään ja sortuu lopulta luopiomaiseen maanpetturuuteen ja keinotteluun. Rakkaussuhteet kuvataan oivallisesti ja ne ovat perverssejä - kautta linjan valheeseen ja petokseen solmiutuvia. Oikeastaan ainoa johon Scarletilla on luultavasti aitoja "on-off"- tunteita on Ashley, joka on vätys ja taiteellisilla haihatuksilla marinoitu surkimus. Jotenkin Ashleylla ei oikein leikkaa ja hänen pehmeät kätöset eivät saa mitään konkreettista aikaiseksi.

Mielenkiintoisin ja tyylikkäin henkilö on Rhett Butler joka on todellinen sika ja röyhkimys, mutta hän on sitä suurella miehisellä tunteella. Todellinen renttu ja äijä, joka ei pelkää edes pelkuruutta. Rhett käyttää naisia lähinnä lihallisten aktiviteettien harrastamiseen. Hänen ainoa heikkous on hänen lapsensa, johon miehellä on ainoat todelliset tunnesiteet. 

Scarletin kehittyvä ystävyyssuhde rumaan ja muodottomaan Melanieen onkin kirjan erikoisin mutta kuitenkin humaanisin juonne, jota on tavallaan miellyttävääkin seurata. Kuitenkin tarina on naisellinen ja jopa oksettavuuteen asti imelä ja pohjattoman groteski psykofyysinen kuvaus rakkauden tunteista(sisältää puuskittaiset autonomisen hermoston reaktiot). Tätähän jauhetaan tautologian keinoin alusta loppuun asti.

Kirjassa kerrotaan myös hempeästi hipaisemalla amerikan sisällissodasta, mutta siltäosin sisältö jää melko laihaksi. Mielenkiintoisen seikan ja mausteen antaa Mitchellin tarve luoda rasismi jotenkin ymmärrettäväksi, kaipa se niin on silloin ollutkin. Jenkit eivät kalistelleet sapeleitaan pelkästään orjien vuoksi(hyvää hyvyyttään), vaan tarkoitus ikäänkuin pyhitti keinot. Yläluokkaiset jenkkirouvat eivät pitäneet senkään vertaa "neekereistä"(termiä käytetään kirjassa) ja Konfederaateissa heistä huolehdittiin kuten kotieläimistä. Pohjoisvaltion sinitakit muiluuttivat isoveljen kädestä itsestään liikoja luulevia etelän köyhiä ja samalla nostivat entiset orjat isänniksi.

Ku klux klaani ei suurta osaa kirjassa esitä, mutta ikäänkuin pakollisena pökäleenä matkaan juotetaan. Saa tavallaan käsityksen että kaikki miehethän siihen kuuluivat, jotka olivat sotatantereella urotöitään tehneet.

En jaksa suuresti kirjaa kehua. Todennäköisesti naislukijat saattavat kirjasta pitääkin, onhan mukaan ujutettu aimo annos naisasianaismeininkiä. Jotenkin hahmot ovat karikatyyrisia ja överiksi ampuvia. Toisin sanoen kauniit ovat tosi kauniita ja rumat tosi rumia. Rikkaat helvetin rikkaita ja köyhät helvetin köyhiä. Suuntaus nykymaailmassa on juuri tämän laatuinen, eikä eriarvoistumista voi pysäyttää edes populismi. Liekö sitten paljonkin reuman riuduttaman kirjailijan omien asenteiden luotaamista, vain eri aikakaudelle instilloituna. Myönnettäköön että helppolukuisuudesta huolimatta oli kirjan lukeminen melkoinen ponnistus, tiukkaan vedetyillä marginaaleilla ei noin 900-sivua selätetä käden käänteessä. Kirjassa ei sinällään varsinaista juonta ole, lähinnä puuskittain etenevää kerrontaa. Mutta koska vaimoni antoi haasteen, niin en voinut siitä perääntyä - kestin niinkuin mies.

Winston Churchill - Kansa nousee

Alkuperäinen kansilehti 1900

Suomentanut: Toivo Wallenius

Sivumäärä: 221

Painos ja vuosi: 2.painos - 1956

Syöstäköön hoveista harvainvalta, olkoot valta kansalla! Ainoastaan aniharva ei tunne sir Winston Churchillia - miestä joka tunnetaan läntisen Euroopan vapauttajana toisessa maailmansodassa. Hän todellakin oli avainasemassa, kun vedettiin Euroopan rajoja uusiksi Jaltan konferensissa vuonna 1945. Vaikka Winston joutui tyytymään Stalinin ehtoihin koskien Itä-Eurooppaa - pystyi hän omalla toiminnallaan vakauttamaan maailman silloista tilannetta.

Kirjailijan uransa hän aloitti paljon aikaisemmin jo 1800-luvun puolella ja se koostuu lähinnä dokumentaarisista yleensä sotaa koskevista kirjoista ja kirjasarjoista. Niinpä hänen ainoaksi kaunokirjalliseksi teoksekseen jäi tämä Savrola - Kansa nousee. Tuotos on nuoren Winston Churchillin ilmeisesti jo toisen buurisodan aikana kirjoittama kirja, ja tämä todennäköisesti johti ainakin osittain hänen nobel-palkitsemiseen 1953.

Kuvittellisessa Lauranian valtiossa on koittamassa kovat ajat, valtio on ajautumassa vallankumoukseen ja sisällissotaan. Valtiota hallitsee presidentti Molara, joka alun perin levottomuuksien kautta - mutta osin kunniallisestikin on saavuttanut asemansa päämiehenä. Vallan sokaisemana hän on purkanut demokraattisia elementtejä valtion hallinnosta ja ajanut tavallaan itsensä diktatuurin ja juntan kapellimestariksi.

Kansan riveissä alkaa kuulua tyytymättömyyden kohinaa ja tätä on omiaan provosoimaan Savrola, mies joka hallitsee agitoinnin verbaalisen lahjansa, terävän älynsä ja vahvan karismansa ansiosta. Hänestä kehittyy pelottavan voimakas persoona, ottaen huomioon ettei hänellä ole sotilastaustaa. Savrola on pikemminkin syvällisiin ajatuksiin vaipuva ja älylisiin keskusteluhin antautuva filosofi. Mutta kykeneekö hän siitäkään huolimatta hallitsemaan voimia, jotka hän kansan keskuudessa vapauttaa - tyranniaa ja sortoa vastaan riehuvaa petoa? Oman juonteensa tarinaan tuo romantiikka ja rakkaustarina Lucillen kanssa, jota kuljetetaan yllättävän herkin ottein ja sivistyneesti.

Kirja on oivallinen kuvaus välttämättömistä tapahtumista ja sattumuksista, jotka liittyvät alistetun kansan vallankumoukseen. Kaikkia yhteiskunnallisia toimintoja ohjailee monimutkaiset lait ja ne sotkevat näennäisesti loogisia tapahtumia. Tilanne eskaloituu nopeasti pahaksi ja hallitsemattomaksi - aivan kuten maailmassa on käynyt kautta historian. Lopulta oikeus voittaa, vai voittaako?

Kansa nousee on omaleimainen ja selvästi kirjoitettu nuoruuden innolla ja eräänlaisella pieteetillä. Nuoren Winston Churchillin sisällä on asunut pieni idealisti, vaikkakin hän tuli tunnetuksi jäyhästä ja sotilaallisestakin käytöksestä. Toki useista dokumenteista saamani käsitys oikuttelevasta ja hieman lapsellisestakin miehestä vahvistuu, kuinka halukaasti esimerkiksi kirjan päähenkilö haluaa tapahtumien keskiöön. Juoni on mielestäni rakentunut uskottavaksi osin siitäkin syystä, että tarinassa esitetään paljon kuranttia tietoa koskien kaupunkisodan strategiaa ja joukkojen johtamistapoja. Lisäksi massojen käyttäytyminen ja yhteiskuntapilareiden murtuminen esitetään huomattavan puolueettomasti, joka viittaa jopa dokumentaariseen tyyliin. Tekstiä on miellyttävää lukea ja sisältö avautui ainakin itselleni helposti. Selkeästi sotakirja ja pintaa syvemmältä tutkielma vallan päihdyttävästä vaikutuksesta.

Churchill Jaltan konferensissa vuonna 1945 (kuvassa vasemmalla)

Wislawa Szymborska - Sata Szymborskaa

Suomentanut: Martti Puukko ja Jarkko Laine

Sivumäärä: 175

Painos ja vuosi: 1.painos - 2003

Olla tai sitten ei olla. Jotenkin tarttuessani tähän kirjaan paikallisessa kirjastossa, en  juurikaan saanut suuria inspiraatioita kansikuvasta. Iloisen ja elämänmyönteisen mummon kuva, johon vuodet ovat uurtaneet jälkensä. Päätin kuitenkin lukea tämän Sata Szymborskaa, koska kirja on läpileikkaus tämän Nobel-runoilijan tuotannosta. Wislawa Szymborska oli puolalainen runoilija, joka kuoli alkuvuodesta kuluvaa vuotta(miltei 90 vuotiaana).

Szymborskan runot vaikuttivat aluksi aika arkisilta ja pelkistetyiltä. Itselleni ei runous ole niin tuttua,  että osaisin esittää mitään suurempaa kritiikkiä tai ylistystä hänen runoistaan, tai esimerkiksi vertailla muihin runoilijoihin. Osa näistä ei itseäni juurikaan puhutele, mutta tokihan sieltä ne itsellenikin sopivat löytyi. Jotenkin runoissa toistuu kyllä ja ei teema, toki eri muodoissaan. Lisäksi sattumukset(pienetkin) saavat aikaan valtaisan purkauksen, jolloin pienestäkin revitään paljon irti. Itselleni tuli jopa eksistentiaalisia värähtelyjä - paikoitellen. Kuitenkaan ei varsinaisesti surrealismin puolelle ajauduttu, vaikka hetkittäin rajoja hipaistiin.

Itseäni miellyttää muunmuassa runo Terroristi, hän katselee. Siinä ajan ja sattumuksen merkitys nousee kuolemaa uhmaavaksi tai siihen johtavaksi asiaksi, jolloin pienestä kasvaa suurta. Kukapa muu voisi tämän paremmin havaita, kuin syyllinen itse.

Laitan kuitenkin seuraavan lainauksen, eli runon Kotiinpaluu.

"Hän palasi takaisin. Ei sanonut mitään.
Oli kuitenkin selvää, että jotain ikävää oli tapahtunut.
Hän pani maata vaatteet päällä.
Hän veti viltin päänsä yli.
Koukisti polvensa.
Hän oli nelissäkymmenissä, muttei tällä hetkellä. 
Hän on - vain sen ikäinen kuin äitinsä kohtussa.
seitsemän nahkan takana, suojelevassa pimeydessä.
Huomenna hän pitää luennon homeostaasista.
metagalaktisessa kosmonautiikassa.
Nyt hän käpertyy kokoon, nukkuu."

Mieleeni tuli usein itseänikin askarruttanut ajatus siitä, kuinka ihminen vaipuu kriisin hetkellä takaisin lapseksi. Eikä koulutuksella tai taustoilla ole suuresti merkitystä, koska jokaisen ihmisen psyyke on rakentunut yksillöllisesti. Äly ja tunne ei sotke vaistoja ja maneereja, jotka ovat kirjoittuneet ihmisen perimään. Erityisesti tämä runo kolahti, koska siinä oli itselleni selvä logiikka. Eipä sillä että runo sinällään sellaista tarvitsisi.

Runokokoelma oli lukukelpoista ja vaihtelevassa määrin viihdyttävääkin. En ole suuri runojen kuluttaja, mutta itselleni kirja oli positiivinen yllätys. Koska LIKE-kustannus edustaa itselleni räväkämpää ja rohkeampaa kirjallisuutta, oli kirjan design jotenkin omituisen "seniili". Ja erityisesti kun ottaa huomioon sisällön, josta fakkiutuminen on sinällään kaukana. Kannessa olisi voinut olla esimerkiksi pilveä syövä ihminen, joka suoltaa samaa tavaraa alapäästään. Mielestäni Szymborskan runot kelpaavat nuoremmallekin lukijalle.

Harry Martinson - Kulkijan pilvilinnat ja Aniara

Suomentanut: Annamari Sarajas ja Aila Meriluoto

Sivumäärä: 426

Painos ja vuosi: 3.painos ja 5.painos - 1976

Veri vetää tienpäälle. Harry Martinson oli ruotsalainen kirjailija ja runoilja. Hänen tuotantonsa on runopainotteinen ja näistä hän on myös saanut tunnustustakin. Kirjailija oli lapsuudessaan huutolainen ja orpo, lisäksi nämä seikat ajoivat hänet vaarhain merille ja kulkuriksi. Kaikenkaikkiaan hänen elämänsä oli dramaattinen ja tämä toimi ilmeisesti hänelle luovuuden lähteenä. Martinsonista liikkui kiistanalaisia huhuja ja epäilyksiä koskien hänen Nobel-palkitsemistaan vuonna 1974, sillä hän oli itse kyseisen palkinnon luovuttavassa organisaatiossa.

Sen ajan vasemmistolaisen ilmapiirin myötävaikutuksesta Harry Martinson kuoli onnettomana ja oman käden kautta sairaalassa vuonna 1978.

Päätin lukea hänen kaksi teostaan samoissa kansissa, eli Kulkijan pilvilinnat ja Aniara. Harry Martinson osallistui vapaaehtoisena talvisotaan 1939-1940. Siitä ainakin me suomalaiset voimme olla näin itsenäisyyspäivän liepeilla kiitollisia, osasipa hän kirjoittaa tai ei. 

Kulkijan pilvilinnat kertoo Bollesta ja hänen ystävästään ja liikekumppanistaan Ahlbomista, jotka perustavat sikareita valmistavan käsityöpajan vanhaan parakkiin. He saavat suhteillaan laadukkaita tarvikkeita ulkomailta ja ilmiselvästi hallitsevat tekniikat ja otteet. Sikarinvalmistus saattaa asiaa tuntemattomasta vaikuttaa yksinkertaiselta puuhalta, mutta kaikesta päätellen se on kaikkia muuta. Pitää huomioida kosteusolosuhteet, ja pitää varoa erilaisten tuoksujen kulkeutuminen aromaattisiin tupakka-aineksiin. Kädet pitää pestä moneen kertaan ja hieroa tupakkapölyllä. Lisäksi pitää noudattaa huolellisuutta tupakanlehtien leikkaamisessa, jotta ei tule hukkaa ja lopputulos on esteettinen.

Sitten hieman yllättäen tarina muuttuu. Sikaritehtailusta saadulla voitolla vain toinen kaveruksista, eli Ahlbom pääsee matkustamaan Amerikkaan. Bollea harmittaa, mutta rehti kun on niin nielee tappionsa kuin mies. Bolle sen sijaan lähtee kulkemaan ympäri Ruotsia ja kokee monenlaisia seikkailuja, iloa ja surua - vilua ja nälkääkin. Hän tutustuu lukuisiin uusiin "värikkäisiin" ystäviin, lähinnä kulkureihin ja eri alueiden asukkaisiin, eikä  "Vuori" niminen rangaistuslaitoskaan täysin vieraaksi jää. Ruotsin maantieto saa päivitystä ja käsitys silloisista oloista muotoutuu lukijalle oivallisesti. Ja ottaako Kaaroni lopulta omansa?

Tarinassa pohditaan eri kanteilta kulkurin elämää. On olemassa empaattisia ihmisiä jotka ottavat vastaan kulkijan taloonsa. Toisaalta on kitsaita ja pahoja, jopa väkivaltaisia ihmisiä jotka pieksävät ja nöyryyttävät kulkijoita. Kulkurin elämää pohditaan (jopa yllättävän)syvällisesti ja monipuolisesti. Epäluulot, mustasukkaisuus, pelko ja ylpeys ovat ihmisen suurimpia vihollisia. Nämä seikat käyvät joskus miltei kohtaokkaiksi. Toisaalta kulkurin itsensä nöyryys ja orjallisuus voivat saada lähes nälkäkuoleman partaalle, ja saattaahan joku poloinen reisullaan myös paleltua kuoliaaksi.

Kirjan loppupuoli tarjoili jonkinmoisia yllätyksiä, jotka veivät kirjan jopa "aasialais-uskonnolliseen" suuntaan.

Kirja on hämmästyttävän monipuolinen ja kerronta on vaivatonta ja viihdyttävää. Luulen että käänöstyökin on laadukasta, ainakaan tekstiä ei mielestäni tarvitse päivittää. Kulkijan pilvilinnat on lukemisen arvoinen kirja.

Aniara on kertomus siirtokunnasta joka lähtee matkalle kohti Mars-planeettaa. Avaruusalus joutuu kuitenkin sivuun reitiltään väistettyään asteroidia. Siitä alkaa surullinen ja ahdistava matka kohti tuntematonta suurta tyhjyyttä - kohti Lyyran-tähdistöä. Runoelma on tutkielma ihmismielestä ja samalla ryhmästä ihmisiä. Tarina on monikerroksinen ja toimii useilla tasoilla. Aniara on ihmiskunta pienoiskoossa, se joutuu samanlaisten haasteiden eteen kuin maailma - mutta kaikki tapahtuu paljon nopeampaa. Vaikka se tarinassa taittaa matkaa jopa 15000 vuotta, vain pienen hetken ihmisen henki sitä koristaa tai kauhistaa. Uskonto vaihtuu ja ihminen raaistuu entisestään - voiko kukaan selvitä Aniarassa, tai edes omassa maailmassamme? Luulen että tämän kysymyksen Harry Martinson esittää lukijalleen. Seuraavassa paljon kertova lainaus, lyhyt mutta ytimekäs.

"Ei avaruuden julmuus ylittää

voi ihmisjulmuutta, sen kajahdusta.

Maan vankityrmän kiviavaruus

kuin holvi kaartuu ihmissielun päällä

kun kylmät kivet mykät vastaavat:

On täällä ihminen. On Aniara täällä."

Mielestäni Aniara on tieteisrunoelma ja ainakin itselleni ainutlaatuinen. Tieteellisyyttä on jopa siinämäärin, että sisällön on suomennokseen tarkastanut fyysikko. Käännös ei ilmeisesti ole täysin Martinsonia itseään miellyttänyt, mutta kompromissien kautta on saatu luettava kokonaisuus. Harmi ettei itselläni ole tuo ruotsinkielen taito häävillä mallilla, olisi voinut lukaista vaikka toisella kotimaisellakin.

Niko Kazantzakis - Kerro minulle, Zorbas

Suomentanut: Vappu Roos

Sivumäärä: 308

Painos ja vuosi: 13.painos - 2012

Carpe Diem. Niko Kazantzakis oli kreikkalainen kirjailija, joka tunnetaan useista filmatisoiduista kirjoistaan.  Kerro minulle, Zorbas on näistä ehkäpä suosituin.  Kirja on Kreikkalaisen nykykirjallisuuden klassikkoteos. Suuren yleisön suosioon Kazantzakis tuli vasta postuumisti vuonna 1964.

Tarina kertoo isännästä joka löytää itselleen työmiehen, hänen lähtiessään Kreetalle hiilikaivosbisnestä pyörittämään. Paljastuukin että työmies Zorbas onkin lahjakas monella saralla. Hän on taitava tanssija ja osaa soittaa santourillaan monenlaisia veisuja, muun muassa kansallislauluja ja alkukantaisia melodioita. Hänessä on animaalista voimaa ja hän on lähes omnipotenttinen. Zorbas ei ole antanut kirjaviisauden saastuttaa omaa puhdasta sisäsyntyistä filosofiaansa, joka on kasvanut kasvamistaan lukuisten seikkailujen myötä. Isäntä voi vain ihailla Zorbasia, hänen individualismiansa ja hedonismiansa. Ruoka, viina, naiset ja raha - tässä kaikki mitä ihminen tarvitsee. Lisäksi ahkera työnteko puhdistaa ja uudistaa sielua ja ruumista. Ja kukapa ei sanavalmiin makedonialaisen, huumorintajuisen ja riippumattoman miehen seurassa viihtyisi - vaikka liiketoiminta ei oikein luistaisikaan.

Kreetalainen kulttuuri ja tavat saavat sopivan osuuden kirjassa, niistä kertovat ilot ja surut -kihlat ja hautajaiset. Kuolema kuvataan konkreettisena ja raadollisena, kuitenkin välttämättömänä ja luonnollisena. Luonto muutenkin heijastuu tarinassa kaikin värein ja runsain tuoksuin, kuin kaunokirjallisuudessa konsanaan. Osittain sikäläisen kulttuurin vuoksi Zorbas joutuu kahnauksiin ja osoittaa myös hyvät lähitaistelutaitonsa, jotka hän on muunmuassa sodissa hankkinut. Kreetalaisesta kulttuurista paistaa rempseä ja iloinen henki ja ilmapiiri, tästä tulee hyvälle mielelle. Toisaalta ahdistavat tavat ja tietynlaiset kunniaseikat antavat jännitettä niin arkeen kuin juhlaan. Ja lopulta jäähyväiset ovat haikeat mutta lyhyet - tuletko koskaan takaisin Zorbas?

Kirjailija on onnistunut kirjassaan vangitsemaan tunnelman, elämän janon ja ystävyyden monet kasvot. Näkökulma on sinällään mielenkiintoinen, koska pääosissa on henkilö, josta toinen kertoo. Kuitenkin tarinan päähenkilö puuttuu ensimmäisiltä ja viimeisiltä sivuilta. Mielestäni tarinan opetus on juuri hetkestä nauttiminen täysin siemauksin, koska mennyttä aikaa et koskaan takaisin saa. Teksti on helppoa lukea ja en kokenut lukiessani missään vaiheessa kiinnostuksen puutetta. En ole yllättynyt että kirja on niinkin arvostettu. Jollain komedisella tavalla Zorbaksen elämästä tuli Kreikan talous ja hallinto mieleen. Kerro minulle, Zorbas kannattaa lukea.