Suomentanut: Markku Lahtela
Sivumäärä: 240
Painos ja vuosi: 3.painos - 1972
Gulakista kajahtaa. Aleksander Solzenitsyn tunnetaan parhaiten kirjastaan Vankileirien saaristo, mutta hänellä on myös muuta noteerattavaa tuotantoa. Päätin lukea Ivan Denisovitsin päivän lämmittelyksi pian tulevaa Gulag-saaristolaisrupeamaa silmälläpitäen, tästähän on hiljattain ilmestynyt uusi (tarkastettu)painos. Solzenitsyn on palkittu nobelin kirjallisuuspalkinnolla, jota hän ei kuitenkaan koskaan noutanut.
Ivan Denisovitsin päivä sisältää kolme pienoisromaania. Kirjan nimikkotarinan lisäksi se sisältää novellit, Tapahtui asemalla ja Matrjonan talo.
Ivan Denisovitsin päivä kuvaa karua arkea vankileirillä, jossa yksikään päivä ei ole itsestään selvyys. Kirjassa on purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja siten myös neuvostosysteemin arvostelua. Päähenkilö Suhov toimii yhtenä rattaana systeemissä, jonka itse isä aurinkoinen loi poliittisten toisinajattelioiden tallettamiseksi. Suhov ikävöi takaisin kotiin ja haaveilee uudesta urasta ja helpommasta elämästä vapautumisen jälkeen. Varsin laadukasta ja kuvailevaa kerrontaa on monella sektorilla esimerkiksi ruokien, kuten vellien ja erilaisten soppien osalta. Kurjan pienet leipäannokset, tupakka surkeaa, mutta pieninä iloina parhaasta päästä. Varusteista ja niiden puutteista saa niinikään antoisaa kuvausta, jälkineet ja kintaat yms.
Ihmisten kohtelu on keskeisiä teemoja ja ei jätä suuresti sijaa arvailuille, uskottavaa ja dokumentoivaa. Tauti korjaa miehiä töistä sairastuvalle, jos edes sinne ehtivät tai pääsevät. Ihminen prässätään paineen avulla orjatyöläisen rooliin, tästä tulee osa ihmistä itseään - usko ettei muuta vaihtoehtoa enään ole. Kuri on kovaa ja ankara hierarkia tekee oloista lähes sietämättömät.
Luulen ettei ole sattumaa, että eräs vangeista on palveluksesta "vapautettu" kapteeni - liekö viittaus kirjailijaan itseensä. Kertomus on tarkoitusperiltään paljastava ajankuvaus Neuvostoliitosta, paljon ennen rautaesiripun murtumista.
Tapahtui asemalla on kertomus linjojen takana työskentelevästä luutnantista, jonka ura on tyssännyt rautateiden solmukohdan sotilaskomendantin apulaiseksi. Luutnantti Zotov kokee häpeää siitä, että hänen ystävänsä ovat palvelemassa etulinjassa ja hän on jäänyt merkitykseltään vähäisempiin tehtäviin. Käy ilmi että hän kokee suunnattomia kiusauksia rakkaudenrintamalla, ja vaivoin pysyy kasassa naisasioiden kanssa.
Mielestäni tarina kertoo sotilaallisen julkisivun takana vellovista inhimillisistä tunteista, rakkaudesta, peloista ja häpeästä. Pohjimmiltaan Zotov on humaani ja reilu mies, ehkäpä jopa liian "pehmeä" upseeriksi.
Matrjonan talo on kertomus platonisesta rakkaudesta ja ylistyksestä äiti maata ja sen tavallisia asukkaita kohtaan. Mies saapuu seudulle ja asettuu asumaan Matrjonan taloon, matalaan majaan joka ei lupaa liikoja. Tarinassa mies kiintyy samassa talossa asuvaan vanhempaan naiseen ja suhde saavuttaa jonkinlaisen intiimin tason, ei kuitenkaan koskaan kiihkeätä rakkautta. Surullinen ja alakuloinen tunnelma on läsnä kautta linjan, eikä loppukaan ole onnellisimmasta päästä. Kerronta tapahtuu minä muodossa ja ehkä osin tästäkin syystä menee hieman kiharaisemmaksi ja hidaslukuisemmaksi. Mielestäni näistä kolmesta tylsin novelli, eikä jotenkin päässyt missään vaiheessa luomaan "rullavaa" tunnelmaa.
Solzenytsin onnistuu kuvaamaan melko vähäsanaisesti ja onnistuneesti tarinoiden ihmisiä, antamaan niille lihan ja sielun. Vaikka allekirjoittanutta lukijaa on aina peloteltu itäblokin kirjailijoiden raskaasta kirjoitustyylistä ja polveilevista teksteistä, ei se ainakaan kyseisessä kirjassa noussut esteeksi - ei edes haasteeksi. Ehkä kirja on tavallaan aikansa elänyt, koska paljastusten merkitys on vähäinen, tai oikeastaan olematon.
Aiheiden rankkuudesta huolimatta Solzenitsyn voisi olla hyvinkin ensimmäinen neuvostokirjailija valinta edisyvälle lukijalle.
Ivan Denisovitsin päivä kuvaa karua arkea vankileirillä, jossa yksikään päivä ei ole itsestään selvyys. Kirjassa on purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja siten myös neuvostosysteemin arvostelua. Päähenkilö Suhov toimii yhtenä rattaana systeemissä, jonka itse isä aurinkoinen loi poliittisten toisinajattelioiden tallettamiseksi. Suhov ikävöi takaisin kotiin ja haaveilee uudesta urasta ja helpommasta elämästä vapautumisen jälkeen. Varsin laadukasta ja kuvailevaa kerrontaa on monella sektorilla esimerkiksi ruokien, kuten vellien ja erilaisten soppien osalta. Kurjan pienet leipäannokset, tupakka surkeaa, mutta pieninä iloina parhaasta päästä. Varusteista ja niiden puutteista saa niinikään antoisaa kuvausta, jälkineet ja kintaat yms.
Ihmisten kohtelu on keskeisiä teemoja ja ei jätä suuresti sijaa arvailuille, uskottavaa ja dokumentoivaa. Tauti korjaa miehiä töistä sairastuvalle, jos edes sinne ehtivät tai pääsevät. Ihminen prässätään paineen avulla orjatyöläisen rooliin, tästä tulee osa ihmistä itseään - usko ettei muuta vaihtoehtoa enään ole. Kuri on kovaa ja ankara hierarkia tekee oloista lähes sietämättömät.
Luulen ettei ole sattumaa, että eräs vangeista on palveluksesta "vapautettu" kapteeni - liekö viittaus kirjailijaan itseensä. Kertomus on tarkoitusperiltään paljastava ajankuvaus Neuvostoliitosta, paljon ennen rautaesiripun murtumista.
Tapahtui asemalla on kertomus linjojen takana työskentelevästä luutnantista, jonka ura on tyssännyt rautateiden solmukohdan sotilaskomendantin apulaiseksi. Luutnantti Zotov kokee häpeää siitä, että hänen ystävänsä ovat palvelemassa etulinjassa ja hän on jäänyt merkitykseltään vähäisempiin tehtäviin. Käy ilmi että hän kokee suunnattomia kiusauksia rakkaudenrintamalla, ja vaivoin pysyy kasassa naisasioiden kanssa.
Mielestäni tarina kertoo sotilaallisen julkisivun takana vellovista inhimillisistä tunteista, rakkaudesta, peloista ja häpeästä. Pohjimmiltaan Zotov on humaani ja reilu mies, ehkäpä jopa liian "pehmeä" upseeriksi.
Matrjonan talo on kertomus platonisesta rakkaudesta ja ylistyksestä äiti maata ja sen tavallisia asukkaita kohtaan. Mies saapuu seudulle ja asettuu asumaan Matrjonan taloon, matalaan majaan joka ei lupaa liikoja. Tarinassa mies kiintyy samassa talossa asuvaan vanhempaan naiseen ja suhde saavuttaa jonkinlaisen intiimin tason, ei kuitenkaan koskaan kiihkeätä rakkautta. Surullinen ja alakuloinen tunnelma on läsnä kautta linjan, eikä loppukaan ole onnellisimmasta päästä. Kerronta tapahtuu minä muodossa ja ehkä osin tästäkin syystä menee hieman kiharaisemmaksi ja hidaslukuisemmaksi. Mielestäni näistä kolmesta tylsin novelli, eikä jotenkin päässyt missään vaiheessa luomaan "rullavaa" tunnelmaa.
Solzenytsin onnistuu kuvaamaan melko vähäsanaisesti ja onnistuneesti tarinoiden ihmisiä, antamaan niille lihan ja sielun. Vaikka allekirjoittanutta lukijaa on aina peloteltu itäblokin kirjailijoiden raskaasta kirjoitustyylistä ja polveilevista teksteistä, ei se ainakaan kyseisessä kirjassa noussut esteeksi - ei edes haasteeksi. Ehkä kirja on tavallaan aikansa elänyt, koska paljastusten merkitys on vähäinen, tai oikeastaan olematon.
Aiheiden rankkuudesta huolimatta Solzenitsyn voisi olla hyvinkin ensimmäinen neuvostokirjailija valinta edisyvälle lukijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti